En tiedä, olenko koskaan elämässäni kokenut niin suurta surua, kuin viime aikoina. Tämän asian paperille vimeinenkin tuntuu mahdottomalta , mutta täytyy yrittää, jos se vaikka helpottaisi oloa vähän tai edes selventäisi ajatuksia. Mun pikkuveli, 18-vuotias, haudattiin kaksi viikkoa sitten.
Äiti on aivan surun murtama ja kaikki me sisarukset samoin. Noin pari vuotta sitten pikkuveli alkoi saamaan jatkuvia kovia päänsärkykohtauksia ja hänen puheensa muuttui välilä hiukan kuin änkyttäväksi. Koska pojalla oli pienenä ollut kuumeden yhteyksissä kramppeja, luultiin aluksi että kyse on epileptiasta ja siihen tarkoitettu lääkitys helpottikin tilannetta. Jonkun ajan kuluttua lääkityksen teho kuitenkin huononi ja veljelle tehtiin lisätutkimuksia, mm. aivokuvaus. Mun serkkuni, joka toimi röntgenlääkärinä, sai tietää tulokset, mutta ei kertonut meille niistä ennenkuin hautajaisten jälkeen. Velipojalla oli mm. puhekeskuksessa oleva suuri kasvain, jota ei voinut/kannattanut poistaa, koska hänestä olisi leikkauksen jälkeen tullut kuin kasvi; henkilö joka ei enää koskaan kykenisi liikkumaan tai tuntemaan kuten elävä olento. Lääkärit olivat keskenään päättäneet, että annetaan pojan elää loppuelämänsä täysillä eikä kerrota omaisillekkaan mitään ettei meidän suhtautumisemme veljeen muuttuisi kummalliseksi.
Noin kuukausi sitten pikkuveli lähti kahden mun isonveljen kanssa kalastamaan lähijärvelle, joka näkyy meidän lapsuudenkodin ikkunasta. Pojat olivat päässeet rantaan saakka ja olivat juuri laskemassa venettä vesille kun nuorin sanoi: “Kuulkaas pojat, musta tuntuu siltä että…” Lause jäi kesken kun pikkuveli menetti tajuntansa. Ambulanssi saatiin nopeasti paikalle, mutta mitään ei enää ollut tehtävissä, sillä kuopus heitti henkensä matkalla keskussairaalaan. Kiitän Luojaani siitä, että ehdin tavata pikkuveljeni pari viikkoa ennen hänen poismenoaan. Onneksi lähdimme lasten kanssa viikonloppua viettämäään äidin luo! Minulle viimeiseksi muistoksi hänestä jäi, kun hän otti Petterin sormesta ison tikun pois ja sanoi että semmoista sattuu kaikille mieheksi kasvaville pojille.
En voi ymmärtää äidin tuskan suuruutta. Koska pikkuveli on meistä nuorin, hän oli aina äidin lellikki, äidin oma Eemeli. Äiti iloitsi niin suuresti toukokuussa, kun pikku-Eemeli valmistui ammattikoulusta ja pari kuukautta sen jälkeen hän sai laskea hautaan poikansa. Tämän rinnalla kalpenee kaikki muu, ajatukset pyörivät koko ajan yhden sanan ympärillä: “MIKSI?”