Tällä mielellä ei kannattais ruveta kirjottamaan mitään. Ulkona sataa vettä, on harmaata ja pilvistä, jotenkin rupsahtaneen näköstä, ihan niin kun mun mielialakin. Ei pitäs valittaa, kun kaikki on kuitenkin aika hyvin. On koti, on ruokaa ja kaikki välttämätön. Mutta kun huomenna on elokuun kolmas. Elokuun kolmas on paha päivä. Viime vuonna se oli hyvä päivä. Sillon oltiin kaiki sisarukset ja paljon muutakin sukua koolla äidin kahdeksankytvuotispäivillä ja suunniteltiin jo tämän vuotista tapaamista. Sillon ei tiedetty, että äiti jättäisi tämän maailman samana päivänä kun me muut muutettiin kellot kesäaikaan. Me muutettiin kesään ja äiti taivaaseen. Äiti, mulla on niin ikävä sua!

Äiti eli pitkän ja työntäyteisen elämän ja antoi kaikkensa yhdeksän lapsensa eteen, jopa piiskaakin (hiukan liian usein). Nuorena äiti oli todellinen kaunotar kurvikkaine vartaloineen mutta vanhempana jo hyvinkin ylipainoinen. Nuorempana äiti oli suorastaan välkky, mutta sairastui muiden tautien ohessa alkavaan Alzheimein tautiin viimeisinä elinvuosinaan. Ennen olisi sanottu että sekin tuli vanhuudenhöperöksi. Siinä Alzheimerissa oli sekä hyvät että pahat puolensa. Tautia sairastavista tulee joko kiukkuisia, vihaisia ja erittäin vaikeasti hoidettavia tai elämäänsä tyytyväisiä, melkeinpä nukkea hoitelevia helpompihoitoisia vanhuksia. Äidistä tuli tuo tyytyväinen tyyppi. Mistähän johtuu, etä heti äidin diagnoosin jälkeen kuulin seuraavanlaisen vitsin:

- Tohtori: - Minulla on teille ikävää kerrottavaa.

- Potilas: - No, mikä on vikana?

- Tohtori: - Teillä on syöpä. Ja sitten teillä on myöskin Alzheimerin tauti.

- Potilas: - No, onneksi ei kuitenkaan ole syöpää.

Viime kesänä päätettiin velipojan kanssa järjestää äidille vähän vaihtelua, ja lähdettiin keskisuomesta Tampereelle lentokentälle veljen vaimoa vastaanottamaan ulkomaanreissulta. Mukaan oli otettava kaikkea tarpeellista, kuten lääkkeitä, vaippoja, vettä ja runsaasti hyvää mieltä. Jossain matkan vaiheessa päätettiin käydä ravintolassa aterioimassa. Äiti istui takapenkillä ja sieltä ylös yrittäessään kupsahti takaisin ja jäi takamuksistaan jumiin penkin ja ovenreiän väliin. Ärtyinen vanhus olisi hermostunut, muta äiti nauraa hekotteli siellä velttona kun me yritimme kiskoa äitiä voimilla ulos. Lopulta onnistui ja ravintolassa vaippojenvaihdon jälkeen pääsimme ruokailemaan. Äidillä ei viimeisinä vuosinaan enää ollut niin kovin suurta kontrollia puheissaan ja hän sanoi mm katsoessaan erästä näpäkännäköistä korkkarityyyppiä, että mikähän ruusu tuokin luulee olevansa, ja se nainen kuuli kaiken. Koko matka sujui vähän samoissa merkeissä, kommentit kävivät vain aina hurjemmiksi. Eihän siinä auttanut muu kuin otta vaan kaikki huumorin kannalta vaikka välillä hävetti niin perhanasti. Ihan sama tunne kun sillon kun muksut kysy suureen ääneen että mikä vika tossa sedässä on kun sillä on niin iso punanen nenä tai eriparisukat tai jotain muuta vastaavaa.

Kotioloissa äidillä kävi hoitaja jakamassa lääkkeet, tuomassa ruuan, mittaamassa eri arvoja, kylvettämässä, laittamassa nukkumaan, herättämässä…paitsi silloin kun joku meistä oli siellä pidemmän aikaa. Ei pitäis sanoa, mutta kolme kuukautta siellä tuntui kolmelta vuodelta. Joka päivä samat jutut; “Mihinkähän tuo naaapuri on menossa, kenekähän tuo auto on, kato kun on lihava akka, tuon ukon minä ottasin, niin missä se sun entinen mies nyt asuu, niin onko sulla nyt sulhasta jne jne.” Ja se lehtien luku. Kuolinilmoitukset ja muistovärssyt ensiksi, sitten käteen sama Seiska, jota oli pidetty käsissä joka ainut päivä ainakin kymmenen kertaa ja aina sama artikkeli Matti Nykäsestä, joka rakastaa ei rakasta rakastaa ei rakasta. Ja tuo ihminen, joka koko ajan toisti itseään, oli mun äiti, se jota niin paljon ikävöin ja rakastin, se joka oli mut synnyttänyt, hoitanut ja kasvattanut enkä kuitenkaan millään olisi kestänyt sitä seuraa joka päivä koko ajan. Vaika niinhän minä ajattelin lapsistakin sillon kun ne oli pahimmillaan. Lapset voi kuitenkin laittaa ulos leikkimään tai teeveetä katsomaan, mutta laitappa vanhus yksin pihalle, ei onnistu. Omalla kylällään olisi eksynyt, ikänsä siellä asunut ja kaikki tunteva. Tai siis tunsi ennen. Nyt saattoi katsoa mollottaa suoraan päin jonkn näköä ja kysyä että mikähän helvetin tyyppi tuokin luulee olevansa tai…ja silti mulla on ikävä äitiä.

Valvoin koko viime yön ja aamusta kuuden aikaan nukahdin levottomaan sätkivään pätkivään horrokseen. Näin äidistä unta, joka tekee vieläkin häjyn olon. Näin unta että näin unta että äiti kuoli vessanpyttyyn nojaten oksentaen sekä ruuuanjätteitä että verta ja laskien alleen. Minun tehtäväni oli sitten unessa kertoa muille sisaruksille, että nyt tiedän, millaisia äidin viimeiset hetket olivat, että äiti oli tullut kertomaan mulle ne unessa. Toisessa unessa äiti tuli käymään täällä, otti reippaita tanssiaskeleita, pyörähteli, hypähteli (kaikki kankeus ja ylipaino olivat poissa) ja lopuksi äiti ensin nousi seisomaaan keittiön pöydälle ja hyppäsi sitten siitä lattialle ja hihkaisi minulle että kato Ritu, minä olen notkea kuin kissa.

Huomenna on elokun kolmas päivä. Se on paha päivä. Ja minulla on ikävä äitiä… ja Alzheimerin tauti voi olla periytyvää, mun lapsiparat, mitä ne joutuukaan kestämään parinkymmenen vuoden kuluttua. Pitääkin muistaa kertoo se vitsi niille.

P.S. Kun tää vuodatus jo oli netillä, mä aloin hyvin vastenmielisesti ja väsyneenä tiskaamaan ja jotenkin pakkomielteen omaisena kävin läpi näitä äitiajatuksia. Kesken kaiken kuului kova romahdus ja tähän yliväsyneeseen mieleen tuli ajatus: “Äiti, perhana, alatko sä kummittelemaan?!” Periaatteen ihmisenä lähdin etsimään äänen syytä ja huomasin että mun ikkunalaudalle painavan kukkamaljakon ja kynntelikön väliin lojumaan jäänyt meikkipussi oli pudonnut, sylkien osan sisällöstään ulos. Siinä se on tukevasti ollut kahden painavan vehkeen välissä pari päivää ja nyt vaan rojahti siihen levälleen. Enkä löydä järkevää selitystä.