Tästä olisi oikeastaan pitänyt tulla kommentti yhdelle hädässä olevalle ystävälleni, mutta eihän sitä voi kovin pitkää sepustusta toisen tekstin perään laittaa, joten tulkoonpa ajatukseni ulos näin. Ensin vähän taustaa. Minähän kirjoittelen noita vanhoja päiväkirjojani puhtaaksi ja koska kyse on juuri vanhoista asioista, kuulun siihen joukkoon, jonka avio-ongelmat ja eron jälkeiset vaikeudet ovat jo taakse jäänyttä elämää. Olen kuitenkin pitkin kirjoitusvaihetta huomannut, että vieläkin on ollut pieniä jäämiä vanhasta ja nekin tulee onneksi nyt käytyä perusteellisesti läpi ja läpikäymisen jälkeen ne joutavatkin lopullisesti roskakoriin.

Oma taisteluni alistetusta, epävarmasta ja pahoinpidellystä yh-äidistä tämän päivän tyytyväiseen sinkkumummoon on ollut pitkä. Ensimmäiset eron jälkeiset vuodet menivät haavojen nuolemisen merkeissä. Elämäänhän kuuluu aina tietty määrä rutiineja kuten työ, lapset, ystävät, perheen yleiset huoltohommat ja niitä touhutessa unohtaa välillä omen voimiensa rajallisuuden. Monta kertaa vedin itseni niin tiukoille, että olin sekä henkisesti että ruumiillisesti katkeamispisteessä ja kerran sellaisessa tilanteessa olin aivan vähällä tappaa itseni. Asuimme silloin perheen koosta johtuen erittäin suuressa kaksikerroksisessa kerrostalohuoneistossa ja asuntomme vei ylimmät seitsemännen ja kahdeksannen kerroksen. Olin jo kauan kärsinyt niin kovia ruumiillisia kipuja, että keskussairaalassa olisi nukutettu minut kolmeksi vuorokaudeksi, jotta olisin saanut edes pienen paussin säryistä, mutta en uskaltanut “menettää elämästäni” sitä aikaa. Kivuista ja vaikeasta suhteesta exään johtuva ahdistus ve minut niin tiukille, että parvekkeella seistessäni sain oivalluksen :” Minäpä hyppänkin alas tästä, niin loppuu helvetti. Ihanaa, korkeintaan kasikymmentä sekunttia kunnes läjähdän tuohon kiveykselle eikä enää koskaan tarvitse kärsiä mistään asiasta. Nyt vaan toimeksi, ei tarvitse kuin kiivetä ja antaa mennä.” Olin jo nousemassa kaiteelle, kun jostain huoneiston sopukasta joku lapsistani huusi minua ja se lapsen kutsuva ääni sai järjen takaisin päähäni. Luulen tänäkin päivänä, että olisin hypännyt, ellei tuo pelastava enkeli olisi juuri silloin tarvinnut jotain, jota vain äiti kykeni antamaan.

Yritin myös kohentaa itsetuntoani erittäin epäkypsillä keinoilla. Siinä vaiheessa, kun lasten ja isän väliset tapaamiset sujuivat ilman suurempia ongelmia ja säännöllisesti, aloin juosta jatkuvasti ulkona. Aina kun olina lapsivapaalla, lähdin kapakkaan. Siellä sitten iskeskelin eri tyyppejä, milloin hetken lohdutukseksi, milloin pitemmäksi aikaa ja tunsin itseni tosi mahtavaksi tyypiksi, kun säkä kävi ja minulla oli vientiä. Luultavasti tarvitsin heikoksi nuijitun itsetuntoni pönkitykseksi noita jatkuvia valloituksia, jotka sitten nekin jäivät vain muistoihin ja elämä rauhoittui myös siltä osin.

Jo avioliiton alkuvuosina huomattuani mihin ansaan olin joutunut, kävin läpi uskonkriisin. Koska mies oli saanut minut aivan ilman syytä tuntemaan huonoa omatuntoa menneisyydestäni eli nuoruusvuosistani, tulin erittäin suureen synnintuntoon. Hain apua kirkosta, sekä luterilaisesta että helluntailaisesta ja yritin kovasti tulla uskoon. Kai siinä oli takana sekin toive, että mies hyväksyisi ainakin uskovaiset ystävät, joiden ei luulisi itse harrastava syntiä eikä myöskään viekoittelevan minua sellaiseen. Eron jälkeisinä vuosina noista kirkkoreissuista sitten varsinainen apu vasta löytyikin. Kaikkein tuskaisimpina hetkinä lähdin koiran kanssa luontoon lenkille ja rukoilin jostain apua jaksamiseen ja kyllä sitä tulikin. Tajusin näillä reissuilla, että anteeksianto sekä itselleen että läheisilleeen on yksi tasapainon ja hyvän mielen edellytys. En vielä tänä päivänäkään koe itseäni mihinkään erityiseen uskonkuntaan kuuluvaksi, mutta tuo omien toiveiden julki tuominen ja ajatustenselvittely auttaa edelleenkin.

Olen matkan varrella myös tarvinnut myös monenlaista apua, leikkausta, lääkitystä, rollaattoria, korsetttia, kainalosauvoja, tohtoria, terapeuttia ja ystäviä. Listaa voisi jatkaakkin, mutta kyllä tuosta jo selviää, että omat voimat ovat välillä olleet melko pienet.

Nyt olen kuitenkin päässyt niin pitkälle tässä itsenäistymisessäni, että osaan rakastaa itseäni juuri sellaisena kuin olen, sekä hyvine että huonoine puolineni. Olen oppinut myös muutaman muun tärkeän asian. Olen oppinut sanomaan ei tilanteissa, joissa voimani eivät riitä ja ottamaan tarvitessa lomaa ihan tästä arjestakin ja hellimään itseäni eri tavoin. Olen oppinut hakemaan ja ottamaan vastaan apua sitä tarvitessani. Olen oppinut nauttimaan elämästä ilman häpeän tai huonon omantunnon tuottamaa sivumakua, mutta matka tänne on ollut pitkä ja kivinen ja oppimista on vielä paljon.

Toivottavasti te, jotka tänään kamppailette omien tuskienne kanssa, ymmärrätte, että jokaisella kahdelle eteenpäin otetulle askeleelle tulee otetuksi yksi taaksepäin, mutta eteenpäin mennään, vaikka vauhti joskus tuntuisikin olemattomalta.Erilaista apuakin löytyy ja se pitäisi ottaa vastaan ilman minkäänlaisia omantunnon kolkutuksia. Siinä hankalassa aviolittitilanteessa joutuu käyttäytymään kaikkea peitellen ja muutenkin yli-ihmisen voimia vaativalla tavalla niin monta vuotta, että oppiminen tavalliseksi apua tarvitsevaksi ihmiseksi vie aikaa, mutta kuka sinusta huolehtisi ellet sinä itse?