Luin Mimosan tämän päivän postauksesta, että Suomessa vietetään tänään asunnottomien yötä. Siinä lukiessani alkoivat ajatukseni kiertää menneissä ja omakohtaisissa asunnottomuuskokemuksissa.

Oikeastaan en itse ole koskaan ollut asunnoton, mutta on ollut tilanteita, jolloin kotiin ei ole ollut menemistä. Entisessä elämässäni lähdin monta kertaa lasteni kanssa nyrkkiä pakoon, ja silloin ei ollut muuta paikkaa kuin turvakoti. Niissä asuu yleensä iso joukko rikkinäisiä aikuisia rikkinäisten lastensa kanssa. Kullekkin perheelle on pieni oma paikka, yleensä huone, johon mahtuu sänkyjen lisäksi vain tuskaa ja haaveita paremmasta. Yhteistiloissa on mahdollisuus muiden kanssa seurusteluun, henkilökohtaisten tavaroiden säilyttämiseen ja arjen huolehtimiseen.

Todellisesta asunnottomuudesta olen saanut melko selvän kuvan Juho-veljeni kokemusten perusteella. Jo nuorena Juho halusi itse määrätä elämänsä säännöt ja kun ne eivät oikein sopineet yhteen yhteiskunnan sääntöjen kanssa, tuli Juhosta väliinputoaja tai oikeastaan sivuunhyppääjä.

Kaikki säännöllisyys oli Juhon mielestä pahasta. Kello oli hänelle viholllinen ja kaikenlaiset aikataulut vain kiusaksi. Juho “unohti” maksaa vuokran aikanaan, myöhästyi viikonkin töistä eikä ollut lainkaan vamaa, että hän tulisi johonkin sovittuun tapaamiseen oikeaan aikaan.

Seinätkin kahlitsivat Juhoa. Seinien toisella puolella oli yleensä muita ihmisiä, jotka saattoivat närkästyä, kun Juho juhli kavereidensa kanssa yökaudet. Seinät merkitsivat myös säännöllisiä kuluja ja niitä Juho vältti kaikin keinoin. Mahtoikohan tuo seinäkammo olla perujaan Juhon nuoruuden vankilareissuista?

Onnellisimmillaan Juho oli kesällä. Luonto merkitsi hänelle paljon. Teltta tai asuntovaunu järven rannalla, valoisat yöt ja lämpimät päivät ja iso kaveriporukka samoilla tulilla oli Juhon suurinta onnea. Oli mukavaa juoda porukalla miestä väkevämpää ja kalastella ja porinoida. Miehellä ei ollut huolenhäivääkään ennen kuin syksy alkoi painaa päälle.

Monet sanovat, että taiteelliset tyypit luovat parhaiten ollessaan vaikeuksissa ja kovien paineiden alla. Ainakin Juhon kohdalla se piti paikkansa. Kun syysyöt kylmenivät ja oli hallanvaara, oli Juhonkin lähdettävä hakemaan apua järjestäytyneestä yhteiskunnasta. Oli löydettävä paikka, jossa jalat eivät paleltuisi nukkuessa. Ihan alkusyksystä riitti, kun oli lämmin vuode vain öisin. Pelastusarmeijan ja muutamien uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämät yömajat olivat silloin juuri paikallaan. Sai olla päivät vapaana ja kulkea sinne minne nokka osoitti. Varsinainen kauhun paikka eli ympärivuorokautinen majoitus järjestyikin vain kaupungin kautta. Sellaiseen muuttaessaan Juho koki aina suurta ahdistusta. Siellä asuessaan hän teki taidetta. Seinät ahdistivat, ihmiset pakottivat puhumaan vapaudesta ongelmana ja Juho maalasi. Mietti siinä luodessaan, että nyt kun on pakko olla selvinpäin koko talvi, voi tehdä rahanarvoista työtä. Kun kaikki taulut saa keväällä myytyä, onkin seuraavan kesän käyttörahat koossa.

On varmasti paljon asunnottomia ihmisiä, jotka ovat joutuneet asunottomaksi ilman omaa haluaan. Ero, sairaudet, työpaikan menetys tai jokin muu kriisi on johtanut tilanteeseen, josta on vaikea nousta ylös. Juho ei kuitenkaan kuulunut tuohon porukkaan, vaan valitsi itse elämäntilanteensa. Vapaus ja mahdollisuus elää omien sääntöjensä mukaan oli Juholle paljon kallisarvoisempaa kuin oma asunto tai materialismi.

Sukulaiseni sekä isän että äidin puolelta ovat harrastaneet sukututkimusta. Tuolla kaukana esi-isien ja -äitien joukossa on monenlaista tallaajaa, mutta luulen tietäväni, mistä Juho sai vaellushalunsa. Äidin suvussa on ollut Eemeli-niminen vauras ja suuren talon omistava mies, joka teki kaikkensa saadakseen olla oman onnensa seppä. Eemeli kävi silloin tällöin kotonaan laittamassa vaimonsa raskaaksi, mutta vietti itse kulkurin elämää. Kaupitteli kaikenmoista rihkamaa ja kulki kylästä kylään. Ja ihan niin kuin Juhokin, oli vain talvisydännä seinien sisällä ja silloinkin odotti kevättä. Nyt sekä Juho että Eemeli saavat olla vapaina. Mitkään maalliset säännöt tai määräykset eivät enää kahlitse heitä.

“Kun kolhittu puli tulee yleiseen puistoon, kirkuu kunnon täti-ihminen närkästyksensä taivaisiin asti. Kun Jumala sitten teettää puiston kohdalle pikatien, on täti hiljaa.”
Samuli Paronen