Poikien isä on tullut käymään rapakon tälle puolelle. Pojillehan on aina hauskaa tavata isäänsä ja tiedän että hänkin voi paremmin, kun tapaa lapsiaan ihan nokakkain. Onhan heillä jatkuva puhelinyhteys keskenään, mutta ei se tietenkään vedä vertoja tapaamiselle. Vanhimman Pojan Kaksivuotias Tytär on varmaankin myös isosisänsä silmäterä ja miniäänsä exä on tietenkin kaivannut koko kesän. Äitinä minun kuuluisi tuntea pelkkää hyvää mieltä näistä tervehdyskäynneistä, mutta kyllä nämä tuntemukset värittyvät monella muullakin ajatuksella.

Exän täällä käyminen tuo aina mieleen ne monet helvetilliset vuodet jotka jaoimme, vuodet joina häntä olisi syytetty eläinrääkkäyksestä jos olisin ollut vaikka apina. Olin/olen kuitenkin vain nainen, ihminen, joten minua sai kohdella mielialojen ailahteluiden mukaan. Jos mies voi huonosti, hän katsoi oikeudekseen purkaa pahan olonsa nyrkein, potkuin ja sanoin minuun. Jos hän oli lemmenkipeä, senkin hän toi selkeästi julki ja tavalla tai toisella sai tahtonsa perille.

Nuo vuodet olivat jatkuvan pelon ja ahdistuksen värittämät ja kaiken sen tunnemyrskyn keskellä yritin kasvattaa lapsia toiveenani se että heistä kaikesta huolimatta kasvaisi tasapainoisia aikuisia, jotka osaisivat osoittaa myös hyvyyttä ja rakkautta läheisilleen. Lapsista tulikin tasapainoisia aikuisia, mutta minulla oli henkinenkin tasapaino välillä melko huonolla tolalla ja pieniä huonon olon rippeitä tunkee vieläkin esiin aika ajoin sieluni syvyyksistä.

Avioliitossa ollessani projisoin yhdessä vaiheessa pelkoni aivan kummallisiin kohteisiin, kun en jaksanut koko ajan pelätä sitä läsnäolevaa uhkaa. Olen aina ollut eläinrakas ja perheeseemme lapsuuskodista lähtien on olennaisena osana kuulunut koira paitsi avioliiton viimeisinä vuosina, jolloin kaikkea muuta kuin miestä oli kiellettyä rakastaa. Minä sain ensimmäisen fobiani. Se ei ollut vain aristusta tai pelkoa vaan helvetillinen fobia, koirafobia. En tiedä missä vaiheessa se alkoi itämään, mutta kun se oli täydessä terässään, oli elämäni myöskin kodin ulkopuolella täyttä kidutusta. Ihmisillä on paljon koiria. Koiraihmisiä on paljon. Täällä ei voinut tehdä lyhyttäkään kävelyä törmäämättä pelkoni aiheuttajaan. Jo kaukaa koiran nähdessäni käännyin kulkemaan toiseen suuntaan, sydän läpättäen, suu kuivana ja koko kroppa adrenaliinia suihkuten. Vapisin ja häpesin kun tunnepuoleni ei totellut järkipuhetta vaan käski pakenemaan. Lapsille oli aivan käsittämätöntä, ettei äiti uskaltanut kohdata koiraa, jota omistaja hallitsi talutushihnan kautta. Minulle se talutushihnakin oli vain joku mitätön kapistus, sillä koirallahan on älyttömät voimat ja se aistii ehkä minusta huokuvan pelon uhkana ja hyökkää kimppuun. Tiesin, että koiralla ja sen omistajalla on yhteisymmärrys ja että eläimet tottelevat ihan mielellään laumanjohtajaansa, mutta tilanteen kohdalle tullessa unohtui kaikki järkeily ja eläin muuttui fobioissani raivoavaksi ja tultasyökseväksi lohikäärmeeksi, jonka ainut ajatus oli ottaa minut hengiltä.

Toisen pelon kehitin hammaslääkäriä kohtaan. Olin parisenkymmentä vuotta kyennyt hammaslääkärin tuolissa istuessani aivan rentoutuneesti ajattelemaan jotain mukavaa mennyttä tai tulevaa tapahtumaa ja istuin hyvänmuotoisessa tuolissa ihan rauhassa. Nyt alkoi pelko jo vuorokausia ennen käyntiä ja se kasvoi ja kasvoi sisälläni, kunnes tärisin. Ponnisteluistani huolimatta en kyennyt
suuntaamaan ajatuksiani toiselle hollille vaan aivan kuin rypeydyin jännityksen ja pelon kourissa. Kun hammaslääkäri hoiteli hommiansa, oli sovittava, että nostan käden ylös, jos niska alkaa tärisemään pelon tuomasta ruumiillisestakin jännityksestä ja hän sitten tarvitessa keskeyttää hetkeksi toimenpiteen. Nieleskelin, sain yskänkohtauksia, sydämen tykytystä, hikoilua, vapinaa ja näin varttitunnin hoito saattoi viedä parikin tuntia keskeytyksineen.

Kun sitten erosin ja välitön todellinen uhka katosi lähipiiristäni, alkoivat nuo pelotkin häipyä, mutta jotain jäi. Minä en esimerkiksi kykene katsomaan minkäänlaisia henkistä tai ruumiillista väkivaltaa sisältäviä elokuvia. Jos olen elokuvateatterissa ja juoni muuttuu väkivaltaiseksi, suljen silmäni tai katson alaspäin kohti kenkiäni ja odotan ja odotan, että filmi loppuu. Musiikista kuulee aika hyvin, koska tulee sellaisia kohtia, joita uskaltaa välillä vilkaistakkin, mutta useimmiten katson muualle, kunnes pääsen sieltä ulos. Kotona teeveetä katsellessa on helpompaa. Vaihdan kanavan välittömästi, kun lähestyy kohta, jota en kestä. Jos mies alkaa huutamaan ja raivoamaan filmissä ennen kuin ehdin vaihtaa kanavaa, joudun saman pelon valtaan, jota tunsin avioliitossani. Alkaa sydämmentykytys ja ahdistus, vaikka minä en olekkaan raivon kohde.

Ihmissuhteissakin näitä jäämiä on. Minulla on useita mukavia miespuolisiakin kavereita ja kaikki menee hyvin niin kauan kun on kyse vain ystävyydestä, mutta jos hyväkin ystävä osoittaa minulle minun sopimatonta hellyyttä (joskus pieni halikin on liikaa, toisinaan kestän kunnon rutistuksenkin), menen aivan lukkoon ja siirryn kuin toiselle planeetalle, tavoittamattomiin. Olen jopa joutunut sanomaan irti pari ystävyyssuhdetta, koska minusta ei oel käsittelemään näitä tunteita. En edes halua tai en jaksa. On helpompi ottaa yksinkertaisempi vaihtoehto ja sulkea pois elämästä kaikki mikä sattuu. Tänä iltana en kuitenkaan teeveetä avaa, sillä olen huomannut olevani erityisen yliherkkä niinä aikoina kun olen samassa maassa exäni kanssa. Tänä iltana luen hyvän kirjan tai etsin netiltä tietoja fobioista. Siis vain etsin tietoja, sillä vielä en ole kypsä muuhun.