Jo aikapäiviä sitten vieraillessani Leijonaisen blogissa, jäi mieleeni tällainen haaste, jonka itse kukin voi tästä napata ja toteuttaa jos siltä tuntuu.

1. Ota lähellesi kynä tai lehti.

2. Sulje silmäsi.

3. Haparoi sanoja kohti.

4. Tökkää sormi tai kynä satunnaisen sivun satunnaisen sanan kohdalle.

5. Minne bongaamasi sana ajatuksesi vie?

6. Kerro se blogissasi.

7. Haasta leikkiin niin monta kuin tahdot.

Olohuoneen pöydällä on kasa kirjoja, joista osa oli tarkoitus laittaa poistoon, koska ne keräävät niin tuhottomasti pölyä. Summamutikassa käteeni osui läjästä Juhani Ahon Koottujen teosten Maailman murjoma. Sormeni tökkäsikin heti sivulle 297 ja ennen kuin älysin laittaa jarrut päälle, olin ahmaissut yhden sanan sijasta jo useamman kappaleen. Teksti, joka niin tempaisi minut mukaansa alkoi:

“Hänen onnellisimmat päivänsä ovat sunnuntait. Ne hän viettää pitäen seuraa hevoselleen. Hän käyskentelee sen kanssa salolla, istuskelee piippuaan poltellen sen läheisyydessä, sokottelee sitä puheillaan ja tarjoaa hyvittäjäisiksi sille leipää tai suoloja, joita on kuljettanut mukana taskussaan.”

Hetken luettuani palasin takaisin tuohon kohtaan ja oikein maistelin sitä. Mieleni täyttyi lämmöllä ja suloisilla muistoilla koirastani Lillemanista. “Hänen onnellisimmat päivänsä olivat sunnuntait.” Ymmärsin täysin tuon tunteen. Olen itse kokenut milteipä täydellistä onnea edesmenneen koirani kanssa keskellä tätä kaunista Pohjolan luontoa. Lukemattomat ovat ne kilometrit, jotka yhdessä taitoimme säästä tai vuodenajasta välittämättä.

“Ne hän viettää pitäen seuraa hevoselleen.” Lilleman vietti koko elämänsä pitäen seuraa minulle. Uskollisesti. Ei katsonut kampauksen kuntoa tai vaatetuksen omituisuutta eikä ollut millänsäkkään, vaikka välillä olin tosi huonoa seuraa. Tervehti minua iloisella hännänheilutuksella, vaikka olin ollut poissa vain pari minuuttia, mutta ei murjottanut silloinkaan, kun ilta venyi pitkäksi.

“Hän käyskentelee sen kanssa salolla, istuskelee piippuaan poltellen sen läheisyydessä, sokottelee sitä puheillaan ja tarjoaa hyvittäjäisiksi sille leipää tai suoloja, joita on kuljettanut mukana taskussaan.” Mekin juttelimme. Saatoin joskus kylällä kulkiessamme unohtaa, ettei kaikilla ole koiria ja kertoilla jostain päähäni vilahtaneesta ajatuksesta kaverilleni kuin ihmiselle. Koska ohikulkijoiden katseet eivät koiraa häirinneet, päätin etteivät ne häiritse minuakaan ja kaivelin taskuistani kakkapussien seasta jotain hyvää ystävällleni.

Nyt minulla on taas onnelliset ajat edessä. Ensi viikonlopun aikaan maailmaan pitäisi syntyä koiranpentu, joka on valmistettu ihan minua varten. Olen jopa lupautunut kätilöksi. Onneksi en siivousinnossani heittänyt kaikkia vanhoja koirankäyttöresuja menemään. Enkä heitä kirjojakaan. En yhtään ainutta. Ne ovat kulkeneet ja lisääntyneet mukanani niin kauan, että nekin ovat jo osa minua ja muistojani.

“Kaikki kirjallisuuden lajit ovat hyviä, paitsi ikävysyttävät.”
Voltaire