Joulukuu 1988

No nyt meillä on taas kaikki huonekalut kasassa ja mies talossa. Kävi niin kuin aina ennenkin, eli otin Matin takaisin. Matti oli laskeskellut mielessään, että muuttaisin takaisin Vanhalle Kylälle lasten kansssa ja oli tullut viikkotolkulla keskustaan kytikseen. Kun se sitten näki minut lasten kanssa kauppareissulla, se juoksi lasten luo syli täynnä lahjoja. Tapahtuma toistui monta kertaa ja lopuksi lupasin että se saa tulla meille kotiin lapsia tapaamaan. Se järkytty tyhjästä huushollista ja lupas hakee Nyyskästä meille kaikki meidän tavarat hänen sänkyään lukuunottamatta. Sänky jäi Nyyskään mutta mies tuli meille.

Kun me tapailtiin toisiamme, Matti kertoi mulle että yks sen pahimmista peloista on että mä jätän sairaan miehen yksin ja köyhäksi ja haen ittelleni nuoren, rikkaan ja terveen. Lapsia se sanoi rakastavansa yli kaiken ja minua niin että sydämeen sattui. Ikinä se ei enää pahaa sanaa sanoisi ja siltä saisi katkaista kirveellä käden poikki jos se edes meinaisi käydä kiinni. Kun olin aikani kuunnellut kauniita puheita, aloin uskomaan niihin ja niin taas lyötiin hynttyyt yhteen.

Matin pitäis saada aika pian se kertakorvaus Australiasta. Ollaan suunniteltu, että ostettaisiin niillä rahoilla oma talo, jonka tontille tehtäisiin peruna- ja ryytimaa. Meidän pitäs tulla aika hyvin toimeen maksetussa talossa, kun molemmilla on omat tulot. Olen kyllä mielessäni mietiskellyt, että jos Matii vielä kerran käy minuun käsiksi, jätän sen lopullisesti heti kun se on saanut rahansa. Tuntuisi jotenkin paremmalta jättää se jos sillä olis edes paljon rahaa…

Meidän elämämme pyörii täysin Matin ehdoilla. Se haluaa, että lapset on hiljaisia ja äänettömiä melkeen vuorokaudet ympäriinsä. Iltauutiset sen on pakko saada katsoa yksin ja sillä aikaa minä aina vien lapset keittiöön iltapalalle ja sadulle. Me saadaan syödä vaan sellasia rasvasia ruokia, joista Matti tykkää ja jos lapset haluaa vaikkapa mannapuuroa tai makarooneja, on Matille valmistettava erikseen oma mieleisensä ateria. Matti on myös hankkinut itselleen oman jääkaapin yksityiskäyttöön. Siellä oleviin herkkuihin ei saa kukaan kajota ja välillä kun Matti ei muista syöneensä yöllä, hän syyttää meitä varkaiksi.

Jotenkin kaikki ruokaan liittyvä on tullut Matille pakkomielteeksi. Käymme viikko-ostoksilla halpamyymälässä säästääksemme ruokakustannuksissa, mutta sinne lähtö ei ole itsestäänselvyys. Koska ruuat ostetaan minun tuloillani, Matti on sitä mieltä että myös kuljetuskustannukset kuuluvat minulle. Minulla on kaksi vaihtoehtoa; joko maksan viisikymppiä bensakuluja tai kaupassakäyntiä seuraavana yönä hoitelen vaimon velvollisuuksia. Halvasta menee hyvä tavara!

Musta tuntuu että meidän jokaisen eron jälkeen mun silmät aukee aina enemmän ja enemmän. On kai mihin verrata. Vapaana tai vankina. Mikään ei oo yksinkertasta. On vaikee pistää lapset ikävöimään isäänsä mutta ei tää yhessäolokaan helppoo oo. Onkohan mussa joku sellanen vika, etten osaa olla tyytyväinen mihinkään? Kun oltiin erossa, kaipasin Mattia sekä itseni että lasten takia ja kun taas ollaan yhdessä, haluaisin luvan tavata omia ystäviäni ja tahtoisin elää ilman jatkuvaa silmälläpitoa. Mitähän Matti tuumais, jos mä alkasin kieltää sitä tapaamasta sen kavereita? Niin, mutta eihän sillä edes oo ketään, kaikki sen entiset kaverit se on haukkunu toinen toisilleen ja menettäny riitojen jälkeen. Entäs jos mä vaatisin vaimon öisiä oikeuksia aina kun oon vaikka tehny sille sapuskan? Ei hemmetissä, se olis jo liian suuri rangaistus mullekkin. Joskus tuntuu että elämä helepottaa vasta ku henki lähtee.