Sinä haiset ja kuorsaat
sinusta löyhkää vanha viina
likaiset vaatteet
ja hiki.
Miksi - miksi minä vielä roikun tässä?
Koko illan odotin ja pelkäsin
puhelua poliisilta
sairaalasta
kuvittelin kaikenlaista
pelkäsin että tulet kotiin vihaisena
ettet enää tulisikaan
olet voinut vaikka kuolla
tai saatat virua jossain katuojassa
jalka poikki pää täynnä.
Hetkittäin toivoin
että tämä olisi viimeinen reissusi
hetkittäin rukoilin puolestasi.
Kun sitten tulit resuisena ja rehennellen
minut täytti silmitön viha
inhosin sinua
ja tunsin itseni petetyksi
pelkäsin että herättäisit taas lapset
oksentaisit matkalla vessaan
tai kaatuisit ja loukkaisit itsesi.
Humalaisen silmäsi lukivat minua
tulkitsit vihani ja inhoni
ja itsetuntosi kohennukseksi
lisäsit kokoelmaani yhden mustan silmän.
Musta silmä
katkennut kylkiluu
irronnut hammas
- eivät ne merkitse mitään
mutta kuinka on sielun laita?
Tätä minun sisintäni ei voi laastaroida
eikä asperiini helpota sen tuskaa.
Tajuatko sinä mitä saat aikaan?
Nautitko kun saat minut tuntemaan itseni
kynnysmattoakin huonommaksi?
Tiedätkö miltä tuntuu selittää naapureille
lapsille
ja harvoille tuttaville
että jatkuvasti kävelen päin seiniä
- ei, ethän sinä tajua mitään!
Olet pettänyt minut tuhat kertaa
viinapullo
kaljamuki
siinä sinun morsiamesi
ilta ulkona kavereiden kanssa
suuri intohimosi
rakkautesi sitten
tiedätkö edes mitä se sana merkitsee?
Miksen lähde nyppimään vielä
kun olisi mahdollisuuksia muuhunkin?
Miksi ihmeessä jatkan tätä
alistun toivottomuuteen?
Elänköhän minä haavekuvan kanssa
kanssasi sellaisena kuin olit ennen
saanko voimaa muistoistani
uskonko vieläkin vakuutteluja muuttumisestasi
kaiken paranemisesta?
Eilen lasten kanssa valokuva-albumia selatessa
osui silmiini vauvakuvasi
olit siinä niin söpö ja viaton
ihan kuin meidän pienet nyt.
Ei uskoisi että kaikki vihaiset pöhöttyneet vastenmieliset miehet
ovat joskus olleet äidin pikku kultia.
Luokkakuvassa olit se hymyilevä poika
kymmenen senttiä muita pitempi
jonka ympärille tytöt aina kerääntyivät
ja armeijakuvissai jo täysi hurmuri.
Sen armeijakuvan aikoihinhan me tavattiin
käytiin kävelyllä
elokuvissa
tansseissa
ja oltiin onnellisia
- ainakin minä olin.
Siitä ei ole kuin kymmenen vuotta
ja tuntuu ainakin viideltäkymmeneltä.
Minkä helvetin takia sinä jatkoit kuin poikamies
ja minun oli otettava kaikki vastuu?
Et usko kuinka minunkin tekisi joskus mieli pistää ranttaliksi…
Miltähän sinusta tuntuisi odottaa ilta illan jälkeen
pelätä ja odottaa
että rangaistuksesi saapuisi kotiin
purkaisi sinuun aggressionsa
jonka jälkeen makaisi jaa haisisi
tässä yhteisessä aviovuoteessa?
Hautoisitko mustelmiasi tyynnesti jääpussilla
rauhoittelisitko lapsia
valehtelisitko naapureille ja itsellesi
että kaikki on ihan hyvin?
Ehei, sinä lähtisit ja jättäisit kaikki!
Minä en voi.
On ensin saatava lapset isommiksi
ainakin kouluikäisiksi kaikki
ja itsekkin vahvistuttava.
Ei tässä ainaisessa valvomisessa
pelossa ja huolissa
haavojen nuolemisessa
jää edes voimia muutokseen.
Joskus pelkään että vahingossa
itsekkään tietämättä mitä teet
lyöt minua liian lujaa
- miten lasten käy
jos ei niillä ole enää minuakaan?
Tämä on liian vaikeaa
lähteä en vielä jaksa
ja jatkaminen on toivotonta.
Olisipa joku, joka auttaisi minuakin!
Ei
nyt on näyteltävä nukkuvaa
sillä kätesi lähestyy uhkaavasti
enkä minä halua lisää lapsia
lisää vuosia tähän vankeuteen.
Hyi, kuinka sinä haiset…