Tämä kallio,
tuntuu kuin tämä kallio olisi Luojan lahja minulle
- oikeastaan tämä ei ole edes kallio
tavallista suurempi kivinen mäennyppylä vain.

Tänne olen vaeltanut päivittäin
siitä saakka kun sen kerran löysin.
Silloin oli kaunis kesäinen päivä
linnut lauloivat
muurahaiset ahersivat
mutta minulla oli aikaa vain istua
miettiä
nauttia laiskottelusta ja katsella koiranpentuni leikkejä.

Tälle samalle paikalle savuin silloinkin
kun sydämeeni oli muuttanut suru
joka oli mietittävä sieltä pois.
Suruni keskellä huomasin Luojan pikkuihmeen;
joskus kalliolla oli riehunut metsäpalo
polttaen osan puista karrelle
kuoliaaksi
mutta eräästä mustuneesta, kuolleen näköisestä rungosta
työntyi vahva vaaleanvihreälehtinen oksa.
Seuraavana kesänä niitä oli useampia
ja tajusin
että suruni oli kuin mustunut puu
joka versoo jo uutta elämää.

Tämä paikka on minulle pyhä
täällä olen kertonut huolistani Jumalalle
jutellut ääneen
kaikessa rauhasssa.

Kaikki ihmiset tarvitsisivat tällaisen paikan
oman saaren
jossa mikään ei muistuta stressistä
josta henkii suora yhteys
jonnekkin ylös
paljon meitä suurempaan.

Toivottavasti tänne ei koskaan rakenneta kerrostaloa.