4.8. -89

- Haloo?

- Äiti, tuu hakemaan…

- Haloo, onko siellä Markus?

- Minähän oon sanonu että puhelimmeen ei vastata!

- Siellon äiti. Mä haluun…

Klik. Puhelin sulkeutui. Kaksi viikkoa, kaksi helvetin pitkää viikkoa olen yrittänyt saada selville lasten olinpaikkaa. Asian selvittelyyn on osallitunut sosiaalitoimiston henkilökuntaa sekä Ruotsista että Suomesta, mutta mitään he eivät ole saaneet selville. Tai tietysti jotain, nimittäin sen, ettei Matti ole rikkonut mitään lakia kidnapatessaan lapset minun tietämättäni Suomeen. Onko muka oikein, että lapset viedään kotoaan sanomatta toiselle vanhemmalle mitään? Ainakin moraalisesti se on väärin. Olenhan minä itsekkin riepottanut lapsia eri turvakodeissa, mutta silloin on aina ollut pakko lähteä nyrkkiä karkuun. Mies taas vei lapset, vaikka niillä ei minun käsissäni varmasti ole mitään vaaraa.

Minulla on sitten mukavia sukulaisia. Olen soitellut siskon ja veljen perheelle ja molemmat ovat ajelleet edestakaisin kuudensadan kilometrin matkan Matin vanhempien kotipaikalle katsoakseen, näkyykö siellä poikia. Piha on kuitenkin ollut tyhjänä, mutta sekä minun että Matin auto on ollut siellä parkkkeerattuna. Ja nyt minä tiedän varmasti, että lapsetkin ovat siellä, kun kuulin Markuksen vastaavan puhelimeen ja Petterinkin ääntä kuului taustalta.

Nyt on lähdettävä hakemaan pojat kotiin. Olen tilannut lentolipun iltakoneelle ja huomenna heti aamusta lähtee siskon perhe jälleen kerran Mikkelin suuntaan ajelemaan. Tarkoitus on kidnapata lapset matkaan sieltä mummolan pihalta. Sisko ja sen mies on luvannu istua ja odottaa tienposkessa autossa mun kanssa niin monta vuorokautta kun tarttee. Ilman poikia ei lähdetä paluureissulle. Jos kaikki käy hyvin, ollaan jo muutaman päivän päästä kaikki Niina mukaanlukien täällä kotona.

Luulen, että avoeroni onnistuu tällä kerralla. Ennen aina olen ajatellut, että enhän minä voi erota, kun olen jo toista kertaa naimisissa. Että vika on suurimmaksi osaksi minussa ja siinä että vaadin liikaa tältä suhteelta ja ärsytän Mattia niin paljon, että sen on pakko lyödä . Luulin, että mies kyllä pystyy hallitsemaan raivonsa, jos minä opppisin olemaan vastaansanomatta ja aina samaa mieltä asioista hänen kanssaan. Ja jos jättäisin sukulaiseni ja ystäväni ja pyhittäisin sekä ruumiini että ajatukseni sille miehelle. Tämän parin viikon aikana olen keskustellut näistä asioista sekä virkavallan että ystävieni kanssa ja jotenkin tajunnut, että olen itsekkin aika kierotunut tässä suhteessa, sillä tavalla kotisokea. Olen puolittain hyväksynyt Matin käyttäytymisen ja syytellyt itseäni siitä ja selitellyt, että lasten kannalta on parempi jatkaa yhteiseloa. En kyllä pissaakkaan enää sinnepäin, kun saan lapset kotiin.

En olisi selvinnyt millään tästä epätietoisesta ajanjaksosta ilman ystävieni ja perheeni tukea. Täällä on joka päivä käynyt vähintään pari ystävää ja sisarukset ovat soitelleet päivittäin (sovittiin, ettei äidille kerrota näistä asioista mitään). Kaverit ovat tuoneet tullessaan seuran ja hyvänolontunteen lisäksi aina jotain pientä purtavaa ja hyvä niin, sillä omat ajatukset on olleet aivan jossain muualla kun ruuanlaitossa. Ja nyt pakkaaamaan.