Hei velipoika!

Minun piti kirjoittaa sinulle jo vuosia sitten, silloin kun vielä olit hengissä, mutta koskaan ei ollut olevinaan aikaa. Halusin kysyä sinulta monta asiaa ja myös selittää, miksi toimin niinkuin toimin. Olet aina ollut minulle isoveli, se jolta kysyä neuvoa, se jonka kanssa opettelin elämää, se jota katsoin ylöspäin, se jota rakastin niin että sydämeen sattui, mutta samalla olit arvoitus, piina, riesa. Elit niin eri tavoin kuin me muut sisarukset, enkä koskaan tiennyt, oliko se hyvä vai paha asia.

Kun olin ihan pieni, nelivuotias vasta, sinä olit suuri ekalauokkalainen, joka luki läksyjään meidän kodin ulkorappusilla. Istuuduin päivittäin viereesi rappusille ja kun opettelit lukemaan aapistasi, seurasin sivusta ja opin elämäni ensimmäiset kirjaimet. Sinä tavasit sanoja ja minä imin ne kaikki itseeni. En ollut vielä täyttänyt viittäkään vuotta, kun luin jo lehdistä uutisia, sillä sinä opetit minut lukemaan. Äiti ja isä olivat hämmentyneitä ja veivät minua paikasta paikkaan lukemaan jatkuvasti uutta ja erilaista tekstiä, kunnes uskoivat, että osasin lukea. Kun muut kaverini ekaluokalla tavasivat aakkosia, minä luin salaa Angelika-sarjaa ja halusin tulla samanlaiseksi rakastetuksi ja kohtalokkaaksi naiseksi, kuin kirjan sankaritkin. Näistä suurista lapsuuden haaveista saan kiittää sinua, Juuso! Olen myös vihainen sinulle, sillä veit minlta tokaluokan. Vain siksi, että osasin lukea paremmin kuin ikäiseni, minut siirrettiin ekalta luokata suoraan kolmannelle ja jouduin hankkimaan uudet kaverit, vaikka pidin entisistä paljon enemmän.

Kun olin kymmenen vanha, ja minut oli pakotettu siirtymään oppikouluun ja jättämään kaverit kansakoluun, jatkoit opetustani. Näin, kuinka poltit tupakkaa naapurin poikien kanssa ja uhkasin kertoa vanhemmille sen. Sinä pakotit minut hiihtolenkillä maistamaan Smart-savuketta ja sanoit, että jos minä kantelen niin sinä teet saman. En koskaan uskaltanut edes vihjaista isälle ja äidille noista hommista.

Sinulla oli paljon eri tyttökavereita nuoruusvuosinasi, sillä olit hyvä puhumaan ja erittäin söpö poika muutenkin. Keräsit tyttöjen rintsikoista kukkasia vaatekaappisi oveen merkiksi valloituksistasi. Kerroit minulle asioita, joita nuoren tytön on hyvä tietää. Sanoit, että jos olisin poikien kanssa sillä lailla, en missään nimessä saisi niiden antaa käyttää kortsua, sillä se tietäisi varmaa lasten tuloa. Uskoin sinua, sillä olithan viisas ja paljon nähnyt. Sinullahan oli tyttöjä joka sormelle ja sinä tiesit elämästä kaiken mtä siitä pitikin tietää.

Kun minä olin kouluni käynyt ja valmis työelämään, sinä lähettelit minulle kirjeitä vankilasta. Olit oppinut väärentämään shekkejä ja käyttämään ihmisiäkin hyväksi. Yritit edelleenkin opettaa minua, mutta enää en luottanut sinuun. Kävinhän minä sinua tapaamassa Kakolassa ja toin aina tullessani sinulle tupakkaa ja postimerkkejä, mutta tunsin, että osaan jo elää ilman neuvojasi. Sinä yritit koko ajan parittaa minut jonkin tuttavasi kanssa, mutta tiesin, että pidämme erilaisista asioista enkä suostunut kokeilemaan kavereidesi lempeä.

Elämä kypsytti sekä mnua että sinua. Me avioiduimme molemmat. Sinä sait kaksi poikaa ainoasta avioliitostasi ja minä tytön ensimmäisestä ja kaksi poikaa toisesta liitostani. Sinusta oli tullut isä ja aloit käyttäytyä vastuuntuntoisesti. Olit töissä eri ravintoloissa ja siinä sivussa teit varsinaista kutsumustasi, taidetta. Sinua pyydettiin sisustamaan monen ravintolan seinät suurilla maaluksilla ja aikuislukion aulankin sinä maalasit. Olit pinnalla. Sinusta tehtiin lehtiartikeleita ja pidit näyttelyitä. Et koskaan pimittänyt menneisyyttäsi ja linnavuosiasi. Taisit jopa olla niistä hiukan ylpeä.

Sinä etenit urallasi ja niin tein minäkin. Meillä molemmilla riitti asiakkaita ja kaikkki sujui hyvin. Istuimme silloin tällöin iltaa yhdessä joko kotona tai Stureplanilla. Kerroimme toisillemme syvimmistä tunteistamme ja naureskelimme nuoruusvuosillemme. Muistelimme sitä, kuinka siinä tulit Kristianiasta suurena hippinä mukanasi mankka, tatuointivehkeet ja suuret unelmat ja kuinka minä sillloin katsoin sinua ylöspäin. Sinähän olit suuren maailman mies ja minä vain tällainen tavallinen taapertaja. Sinä olit samonnnut Lapit ja ulkomaat, mutta minä olin ollut vain minä. Palasimme nykyhetkeen, jossa me molemmat olimme menestyjiä. Sinulla pyyhki hyvin, olit kaikkialle toivottu ja tiesit niin paljon. Minullakin meni mainiosti. Firma kukoisti ja työtä riitti.

Yht´äkkiä sinä muutuit. Aloit juomaan. Olithan sinä ennenkin tykännyt viinasta, mutta ei se elämääsi ollut määrännyt. Nyt aloit rellestämään täyspäiväisesti. Soittelit minulle humalassa, mutta et enää koskaan selvinpäin. Yritit tulla käymäänkin siinä tilassa, mutta en päästänyt sinua sisälle. Oli kesä tai talvi, heitin sinut pihalle ja olin vihainen. En halunnut puhua kanssasi enkä edes nähdä humalaista sinua. Välillä sinulla oli selvä kausi ja silloin olit tervetullut luokseni, mutta humalaista sinua en voinut sietää. Olin sydänjuuriani myöten kyllästynt elämäntapaasi, eikä mieleeni juolahtanutkaan kysyä, miksi joit. Juomisesi myötä sinusta tuli yksi Tukholman kodittomista. Puolet vuodesta joit ja toisen puolen vuodesta olit jossain alkkisparantolassa. Olit kuivumassa. Torkissa. Sait uusia kavereita ja narkkasit heidän kanssaan. Puolet vuodesta joit ja narkkasit ja toisen puolen yritit päästä kuiville. Rakastin sinua ja vihasin sinua. Ehkä rakastin sinua, mutta vihasin sinun väärinkäyttäjäpuoltasi. Olit veljeni, opettajani, mutta olit silmissäni täysi paska. Inhosin sinua. Kaipasin isoaveljeäni, jonka kanssa sain nähdä maailmaa ja oppia uutta, mutta en voinut sietää tätä hukassa olevaa kaiken periksi antanutta väärinkäyttäjää. Olin liian ankara. Halusin sinut sellaisena, jota voi arvostaa, ihailla, rakastaa…

Tasan kolme vuotta sitten, 9.9. klo 19.20 elämäsi sammui. Pidit ulkoilmaelämästä, telttailusta ja vapaudesta. Olit viritellyt telttasi ja makuupaikkasi Viking-Linen yläpuolella oleville kallioille. Ennen maatamenoasi olit kavereidesi kanssa nauttinut alkoholia ja
Luoja tietää mitä muuta. Vähän ennen seitsemää olit asettautunut makuulle selkä kaverisi selkää vasten. Joku toinen kavereistasi oli heittänyt makuupaikallesi jotain palavaa ja räjähtävää. Kaverisi oli herännyt paukkeseen ja valtavaan savuun ja hoiperrellut ylös kohti tietä johtavaa polkua ja siitä hänet oli viety sairaalaan. Sinä jäit sinne missä viimeisen makuusesi teit. Paloit poroksi. Kun palokunta oli suihkuttanut alueen, oli viimeisestä sijastasi jäänyt vain pieni kippurainen kokoonpalanut ruumis. Puhelintasi ei löydetty koskaan. Ei mitään muutakaan sinulle kuuluvaa. Palosammuttimen paine on niin kova, että se pyyhkii kaiken altaan pois. Paitsi sinut.

Sinä olit yksi Tukholman asunnottomista. Et siis ollut mitään. Ei kannattanut tutkia asiaa pahemmin. Olit vain joku, joka haki sosiaalista rahaa, joku, joka rasitti tätä veronmaksajien taakkaa. Poliisit olivat tutkivinaan asiaa ja epäilty oli jo pidätettynäkin, mutta pääsi vapaalle. Pääsi vapaalle, vaikka silminnäkijät todistivat, että kyseinen Pertti heitti Molotovincoctailin suoraan sinun makuupaikallesi. Todistivat myös, että oli heitellyt useaan otteeseen, ennen kuin osui kohteeseensa. Monta pientä paloa syttyi, ennen kuin osui Juusoon. Juuso, kerro minulle, suuttoiko Pertti siitä, ettei osunut sinuun puukolla yrittäessän sitä vai suuttuiko siitä, ettet suostunut tappelemaan toisen humalaisen kanssa? Juuso, kerro minullle! Olen kuullut kavereiltasi, että Pertti on tulllut hulluksi. Onko Pertillä omatunto? Juuso, kerro minulle!

Kun kuulin kuolemastasi, en voinut uskoa sitä todeksi. Poliisiteeveessä kerrottiin jostain nimettömästä asunnottomasta oliosta, joka ilmeisesti oli murhattu. En reagoinut asiaan mitenkään, ennen kuin Esa, asunnoton hänkin, oli ripustanut oveeni sinun piirtämäsi viimeisen taulun ja omin käsin kirjoittamansa surunvalittelun ja osanoton. Siitä tajusin, että tuo asunnoton ja ilman ihmisarvoa oleva murhattu on meidän Juuso. Minut täytti suunnnaton viha ja murhanhimo. Halusin ottaa hampaan hampaasta, hengen hengestä, mutta en kyennyt mihinkään. Seurasi kahden viikon kooma. Lasteni kertoman mukaan olen toiminut normaalisti, mutta itselläni ei ole mitään muistikuvaa tuosta ajasta. Olen syönyt, jutelllut ja toiminut, kuten ihmisen kuuluukin, mutta omassa muistissani olen vain maannut sohvalla sen ajan. Vävypoikani herätti minut todellisuuteen sanomalla, että nyt on kaikki paha jo tapahtunut ja tämän jälkeen seuraa vain hyvää. Tämän jälkeen seuraa vain hyvää. Okei, minulle vain hyvää on, jos saan veljeni murhaajan syytteeseen. Jos joku tuomitaan murhasta, se joku istuu linnassa tietyn ajan ja on sen jälkeen vapaa ja on sovittanut rikoksensa. Sitä minä en voi hyväksyä. En veljeni taposta. Eikä minun tarvitsekkaan. Olen kuullut, että muhaaja on mennyt sekaisin. Näkee ja kuulee ihan omiaan. On sekaisin. Kai sinä Juuso nyt tajuat, miksi toimin niin kuin toimin. Yritin kaikkeni saadakseni hänet tuomituksi, mutta kun en siinä onnistnut, halusin että hän voi loppuelämänsä huonosti. Siinä kai onnistuin, vai mitä, Juuso?

Muuten, Juuso, kolme vuotta sitten, juuri kuolemasi aikaan, minut valtasi suunnaton ahdistus. Olen yleensä erittäin rauhallinen ja tasapainoinen ihminen, mutta kolme vuotta sitten klo 19.00 - 19.20 koin niin hirveän ahdistuksen ja tuskan, ettei sitä voi sanoin kuvata. Kuolitko sinä silloin? Taistelitko sinä hengestäsi? Halusitko sinä minun tuntevan kuolinkamppailusi? Juuso, minä olen vainonnut sinun tappajaasi, mutta en jaksa enempää. Pertti on täysin sekaisin. Olen soittanut sekä hänelle että hänen siskolleen, mutta voimani ovat lopussa. Juuso, saanko jatkaa elämääni ja uskoa että paha saa palkkansa? Riittääkö sinulle se, että Pertti on sekaisin? Minä haluaisin rauhan sielulleni ja haluaisin ajatella sinua suojelusenkelinäni, isoveljenäni, jota katsoa ylöspäin. Juuso, vastaa minulle ja neuvo niin kuin teit ennekin.