Elokuu -91

- Kukahan meistä kuolee seuraavaksi?

- Luultavasti minä. Mulla on niin paha astma, ettei töiden teosta tahdo tulla mitään.

- Kyllä se on kuule Juuso, joka seuraavaks veivinsä heittää. Sehän juo täyspäiväsesti.

- Niin, saattaapi olla. Ihmemies se kyllä on. Ikäsä juonu ja laiha ku mikä. Ei oo kalijamahhaa.

Kuuntelin velipoikieni juttelua matkalla Laurin siunaustilaisuuteen. Mietteeni kulkivat samaa rataa kuin heidän puheensa. Joku muisteli, että meillä oli lapsuusaikana ollut toistasataa sormea ruokapöydän ympärillä ja soppakattilakin oli ollut vähintään kymmenlitrainen. Oli siinä äidillä ollut kokkaamista.

- Niin pannaanko Lauri sammaan kuoppaan isän kanssa?

- Eihän se sinne mahu. Äitille jätettiin isän viereen paikka.

- Mutta jos pantas päällekkäin…

- Kyllä se suntio tietää mihin nakataan. Me vaan mennään perässä ku se tietä näyttää.

- Nyt ootte hilijaa, tullaan perille. Äitin aikaan ei kettään nakata kenekään päälle eikä tapeta ennenaikojaan.

Siunaustilaisuuteen oli saapunut suuri joukko sukulaisia ja kylän miehiä. Pappi piti kauniin muistopuheen, josta päällimmäiseksi jäi mieleeni jotain siihen suuntaan, että meidän kaikkien päivät on ennakolta laskettu. Teki mieli kysyä, onko tappotapakin tiedossa vai tuleeko se yllätyksenä. Surun hetkellä ajatukset saavat joskus suorastaan tragikoomisia piirteitä, mutta onneksi ne pysyvät vain omina tietoina.

Kun hautajaiset kahvituksineen kaikkineen olivat ohi, jatkoivat veljeni keskustelua meidän siskosten kuunnellessa vaitonaisina. Äiti oli mennyt huoneeseensa lepäämään, joten sanoja ei säästelty eikä ajatuksia piiloteltu. Juuso aloitti jutustelun;

- Ei perkele Sami ilimaseks Lauria tappanu. Se kostetaan.

- Niin kostetaan. Vaikka menis oma henki.

- Tehhään niinku Raamatussa sanotaan. Silimä silimästä, hammas hampaasta ja henki hengestä.

- Se kuulkaas istuu linnassa ainaki kymmenen vuotta, tuli sitten lusiminen taposta tai murhasta. Mutta aikaahan meillä on.

- Niin on.Mikä ihme siihen mieheen meni? Tappaa nyt oma kaveri. Ja miten osaski iskee just oikeeseen kohtaan?

- Eikös sen isä ole lahtari?

- Lahtari, perkele…

Hautajaisten jälkeen me sisarukset erkanimme kukin omille tahoillemme. Sisko jäi kuitenkin äidin luokse muutamaksi päiväksi, että äiti saisi edes hiukan tukea murheensa keskellä. Kun soitin täältä ja kysyin kuulumisia, kertoi sisko, että äiti on tavoistaan poiketen täynnä pyhää vihaa lapsensa murhaajaa kohtaan eikä ota minkäänlaista lohdutusta vastaan. Sanotaan että aika parantaa kaikki haavat, mutta ei paranna sitä haavaa, jonka Sami puukolla Laurin sydämeen iski. Kosto elää ja se on suloinen.