Ollaan asuttu jo muutama viikko tässä uudessa paikassa ja elämä alkaa tuntua aika turvalliselta arkirutiineineen. Minä käyn töissä ja viihdyn tosi hyvin. Monen kotona vietetyn vuoden jälkeen tuntee itsensä ihan ihmiseksi, kun pääsee ansaitsemaan leipänsä ja elatuksensa taas itse.

Mun työpaikkani ei ole hevin suuri. Konttori on vain kahden pikkuruisen huoneen kokoinen. Pienimmässä huoneessa olen minä johtajan kanssa ja toisessa mun työkaveri. Itse rakennus on kyllä suuri, sillä sinne pitää mahtua kymmenkunta perävaunulla varustettua rekkaa, miesten pukeutumis- ja ruokailutilat ja remonttihalli.

Työ on hauskaa, sillä olen tekemisisssä erittäin monen henkilön kanssa päivittäin. Mun hommiin kuuluu kuljetusten myynti, informaatio ja laskutus sekä muuta pikkuhommaa. En olisi arvannut, että palkka voi koostua niin monenlaisista asioista kuin minulla nyt; rahapalkan lisäksi saan eräältä lehtitalolta viikkolehdet, leipomosta kaikenlaista hyvää laatikkokaupalla…riippuu ihan rahdin lähettäjästä, mitä saan hyvän sopimuksen palkaksi.

Isommat lapset totuttelevat uuteen kouluun ja koulutovereihin ja kuopuskin on saanut tästä naapurista tosi mukavan pojan kaverikseen. Kouluun on vain parinkymmenen minuutin kävelymatka, mutta vien muksut sinne autolla töihin lähtiessäni ja kotiin he tulevat itse. Pienin on kotona kodinhoitajan kanssa kunnes muutaman kuukauden kuluttua saamme tarhapaikan.

Pojilla on nyt joka toinen viiikonloppu säännölliset tapaamiset Matin kanssa. Niillä on ollu kova ikävä isäänsä ja ne lähtee aina ilosena viikonlopun viettoon, mutta tulevat kotiin tosi huonokuntoisina. Ensimmäiset yöt tapaamisen jälkeen ne näkee painajaisia ja päivisin ne on tavallista kiukkuisempia ja just kun saan ne tasapainoiselle ja iloiselle mielelle, on uusi tapaaminen edessä. Matti purkaa pahaa oloaan lapsiin kertomalla, millainen huora ja petturi niiden äiti on ja sellaiset asiat jäävät sitten kaivelemaan niitten mieltä. Onneks pojat kertoo mulle noista jutuista niin saadaan sitten käydä niitä rauhassa läpi. Mun tekis taas niin mieli kertoa omiakin mielipiteitä Matista niille, mutta ne on ihan liian pieniä jäämään kahden aikuisen riidan väliin. En tiedä mitä asian parantamiseksi voisi tehdä. Jos yritämme keskustella ongelmasta, on Matti sitä mieltä että minä keksin kaiken, syyttelen häntä turhasta tai valehtelen. Tapaamisia en voi enkä haluakkaan estää, sillä kaikilla lapsilla on oikeus pitää yhteyttä molempiin vanhempiinsa. Onkohan kaikkien ihmisten eroamiset näin vaikeita vai osaavatko jotkut käyttäytyä kuin aikuiset ja jättää lapset riitojen ulkopuolelle?

Me eletään aika askeettisesti. Meillä on kaikille lattialla patjat sänkyjen sijasta ja ainuita huonekaluja ovat keittiön pöytä tuoleineen sekä olohuoneesssa oleva sohvanreuhka, jonka ostin käytettynä ja astioita on juuri sen verran että toimeen tullaan. Olen yrittänyt muutaman keran hakea tavaroita meidän entiseltä asunnolta mutta meiningiksi se on aina jäänyt, kun Matti on ollut kotona. Kun pyysin hiukan lisää astioita ja verhoja ja mattoja, sanoi Matti, että mun pitäs antaa sille pojat jos en omillani pärjää.

Mun pitäs ottaa yhteyttä asianajajaan. Niin kauan kun meillä ei ole vireillä asumuseroa, mulla ei ole mahdollisuutta hakea edes omia tavaroitani saatikka yhteisiä ja lasten vehkeitä tänne. Tuntuu vaan etten millään jaksa vielä lähteä sellaiseen prosessiin, koska tiedän että siitä tulee niin iso tappelu Matin kanssa että mun olis oltava henkisesti aika vahvoilla sen kestämiseksi ja just nyt tuntuu välillä kantti olevan aika heikoilla.