elokuu -89, kotona taas

No nyt lapset ovat taas kotona. Hakumatka oli kaikinpuolin jännittävä ja surullinen, lento tosin meni kolmessa vartissa mutta maksoi tuhottoman paljon, kun piti ottaa SASsin ensimmäisen luokan lippu. No, olenpahan saanut kokea hiukan lyxiäkin tässä kaiken keskellä.

Sisko miehineen haki minut Vantaan lentokentältä ja syötyämme lähdimme heti ajamaan kohti Mikkeliä. Päivä oli hiostava, matka pitkä, emmekä tienneet sen tuloksista menomatkalla mitään. Mikkeliin saavuimme iltapäivällä. Matin lapsuuskoti on rakennettu ihan maantienvarteen, taitaa olla tieltä vain parikymmentä metriä etuovelle. Koska tie silllä kohtaa on suoraa, emme päässeet autoinemme piiloutumaan minnekkään, vaan olimme siinä Matin porukan katseltavana kuin tarjottimella. Hyvä olikin niin. Olimme kai istuskelleet noin vartin verran, kun näin poikien juoksevan täyttä vauhtia kohti meitä auton ulkopuolella seisovia ihmisiä. Portti oli lukittuna ja liian korkea lasten ylitettäväksi, mutta siskon mies sai nostettua lapset portin yli maantielle.


Sydäntä särki katsoa, missä kunnossa pojat olivat. Tiedänhän minä, että maalla likaantuu mutta näin myös ettei sitä likaa oltu päiväkausiin pesty pois. Pojat tarrautuivat minuun kiinni ja itkivät. Kyyneleet tekivät vakoja likaisiin poskiin. Puristin molemmat pojat syliini ja kehotin heitä siirtymään takapenkille, jotta pääsisimme kotimatkalle. Lapset olivat juuri ehtineet pujahtaa autoon piiloon, kun Matti juoksi etuovelta meitä kohti. Me aikuisettkin hyppäsimme auton kyytiin ja siskon mies kaasutti auton liikkeelle niin että hiekka vain pöllysi. Voi sitä onnentunnetta minkä koin, kun lapset taas olivat lähellä, omina, turvassa. Jonkin aikaa ajeltuamme alkoi Markus juttelemaan.

- Äiti, mikset tulllut hakemaan ennemmin?

- No kun en tiennyt, missä te olitte.

- Tiesitpäs!

- En tiennyt. En ennenkö soitin ja vastasit puhelimeen.

- Mutta isä sano että sä tiedät. Etkä välitä meistä yhtään, Niinasta vaan.

Herranjumala kun tuntui pahalta.

- Voi lapset rakkaat, minä välitän teistä kaikista ihan varmasti yhtä paljon. Ikäväkin on ollut niin että ihan itkuksi on pistäny.

- Itkettiin mekin. Itkettiin kun ei saatu vastata puhelimeen ja arvattiin että sä yrität soittaa. Eikä me saatu puhua susta ollenkaan. Isi, Vaari ja Mummi sano, että me joudutaan lastenkotiin, jos puhutaan susta. Sitten me vaan päätettiin Petterin kanssa, että se joka ensin ehtii, vastaa puhelimeen ja jos sinä soitat, kysytään sulta miksi isi on tuollainen ja miksi sä et tullu mummolaan mukaan.

- Minä luulin, että te lähditte vain uimaan. Eihän mistään mummolareissusta ollut ede puhetta.

- Meillekkin isi sano sillon kun lähdettiin, että mennnään vaan uimaan ja lelukauppaan eikä käyty kummassakaan. Isi ajo suoraan laivalle. Me yritettiin huutaa ja kiukutella ja saada isi kääntymään, mutta se ajo vaan ensin laivalle ja sitten mummolaaan. Ja koko ajan ne sano että lastenkotiin joudutaan, Ukki ja Mummikin! Ja me pelättiin ja me itkettiin ja me meinattiin karata täältä. Sitten tuli mieleen ettei me osattas laivalle ja kotiin ja oli pakko vaan odottaa tuletko sä hakemaan meitä.

Minä en oikeastaan kokaan itke. En osaa. Silloin kuitenkin vihan kyyneleet purskahtivat silmistäni. Miten voi mies olla tuollainen sadisti lapsiaan kohtaan? Ja kuinka Ukki ja Mummikin ovat voineet mennä uhkailemaan lapsia lastenkodilla, jos kyselevät äidistään.
Yritin kääntää päätäni sivummalle, etteivät lapset pelästisi vesittelystäni. Vaikka mitä sillä on vääliä, nähköön. Vedet ne näkyy olevan silmissä siskolla ja sen miehelläkin.