Kevätkesä -91

Pääsin sittenkin aloittamaan opiskelut jo tammikuussa. Jos nää pakolliset perusjutut sais luettua parissa vuodessa, jatkoja vois ajatella kun Niina tulee täysi-ikäiseksi. Töistä saan tarvittavan määrän vapaata ja perheen toimeentulo on nyt opintolainan ja muiden tukien varassa. Kyllä rahat saa riittämään, kun käyttää hyväkseen kaikki tarjoukset ja valmistaa ruuan alusta saakka itse ja aina tinkii omista menoistaan kaiken mahdollisen. Ja pimeitä töitä saa aina. Nytkin hoidan Niinan kirjanpidon ja täyttelen kaikenlaisia kaavakkeita ihmisten avuksi. Niinalta tulee tuntitaksa, mutta muut maksavat vähän mitä sattuu. Eikka maksoi eilen mustikoissa! Sain kokonaisen läjän pakastettuja ja puhdistettuja viimekesäisiä marjoja, ihanaa. Hävetti kyllä ottaa vastaan kun se toi niin paljon, mutta heti kyllä tuli sieraimiin mustikkapiirakan tuoksu.

Pikuuhommeleista tulikin mieleen tuo Niinan koirankäyttö. Että nuo muksut sitten osaakin ja kehtaa! Debbiestä on tullut jo niin voimakas, että poikein ei passaa sitä pitkällä lenkillä käyttää, ihan vaan hätätilanteessa nurkkapissillä. Niinahan lupautui ottamaan pitkän iltalenkin, jotta mulla jäisi aikaa muille hommille. Yhtenä iltana kun sitä ei ruvennut kuulumaan kotiin, lähdin huolissani etsimään kylältä. Jo ulko-ovesta pihaan astuessani kuulin tutun haukunnan ja suuntasin askeleeni ääntä kohti. Siellähän se oli, hurtta, talustushihnastaan kiinnitettynä nuorisodiskon ulkopuolella olevaan rappukaiteeseen. Olikohan se odottanu siellä koko illan? No, annetaanpas tytönkin huolestua välillä - minäpä sen vienkin tästä mitään sanomatta kotiin. Kotia kohti taivaltaessa vastaan tuli Anneli oman koiransa kanssa. Anneli tykkäsi että mun temppuni on ihan liian laimea ja vei Debbien heille ja minä palailin läksyjeni pariin. Taisi vielä vierähtää toista tuntia, ennen kuin hätäinen teini tuli kotiin, käveli huoneesta toiseen ja purskahti sitten itkuun. Eihän mun pokkani sitten enää pitänytkään ja marmatuksen jälkeen hellyin ja kerroin, mistä koira löytyisi.

Minäpä oon tavannu ihanan miehen tuolla pururadalla. Silläkin on koira ja kaksi muksua ja sekin on eronnut. Vaika se on ruotsalainen, sen kanssa tulee ihmeen hyvin toimeen. Joskus me istutaan jollekkin kivelle tai penkille ja juttua riittää kuinka pitkäksi ajaksi vain. Joka kerta kun mä nään sen, sydämessä tuntuu hyvältä. Viime viikolla kun tarvoimme koirinemme vesisateessa, se jäi ensin vähän jälkeen ja sitten hihkaisi mun nimen. Se tanssi esiin yhden suuren puun takaa ruusu hampaidensa välissä ja lauloi:”Dancing in the rain”. Ihan tässä oottaa jo seuraavaa lenkkiä.