Vaikka meidän virallisesta avioerosta on jo yli kaksi vuotta, pitää Matti minua edelleenkin ainakin toisen tossunsa alla. Kun olen koulussa tai harrastuksissa, tunnen yleensä itseni vapaaksi ja tasapainoiseksi ihmiseksi, mutta usein kotia kohti saapuessa iskee ahdistus päälle. Kun astun keskustan kohdalla ulos bussista ja joudun ohittamaan Matin asunnon, mietin aina näkeekö hän minut ikkunoistaan tai tuleeko hän vastaan kadulla. Tänään ahdistaa erikoisen paljon, oikeastaan v-tuttaa se mies ja sen touhut. Pojat oli siellä viikonlopputapaamisessa ja kotiin tullessa huomattiin, että Markuksen melko uudet silmälasit oli jääneet sinne. Ensin poika itse kävi kyselemässä niitten perään, mutta kun ei löytynyt, oli minun soitettava. Matti ei ollut tietääkseenkään koko tapahtumasta ja yritti vetkuttaa ja venyttää puhelua kysellen melkein mun alushousujen värinkin. Se kuvittelee, että minä olen edellenkin sen omaisuutta. Silmälasit ovat jäljettömissä ja taas tulee parin tonnin ylimääräinen menoerä, johon Matti tietenkään ei osallistu. Voi kun lapset joskus olisivat niin isoja, ettei enää tarvitisi pitää minkäänlaista yhteyttä siihen jätkään.

Niinan kanssa alkaa olla jatkuvasti rähinöitä. Me ei olla samaa mieltä enää mistään asiasta. Jos minä sanon sille huomenta iloisella naamalla, se vain mulkaisee mua kuin perivihollistaan ja jos pyydän sitä auttamaan kotihommissa, se vain kysyy että miks? Auttaahan se tietysti joskus, mutta silloin sillä on aina joku oma lehmä ojassa; pitää saada uusia vaatteita, rahaa tähän ja tuohon, pitää päästä sinne ja tänne. Olinkohan minä yhtä hankala sen ikäisenä?

Mietiskelin minkälaista oli elää samanikäisenä pikkukaupungissa Suomessa. Olin juuri lopettanut keskikoulun viidennen luokan, jonka jouduin käymään kahteen kertaan, koska ensimmäisenä vuonna lintsasin niin paljon oppitunneilta. Koulu oli mennyt neljänteen luokkaan saakka aina niin että olin luokan priiimus, mutta sitten rakastuin yhteen poikaan ja me unohdettiin kaikki hyvät neuvot. Me nautittiin vapaudesta kunne jäätiin kiinni ja meidät talutettiin aina takaisin kouluun. Homman seurauksena poissaolotuntini estivät lukioon siirtymisen ja uusiksihan se oli otettava. Oli karvas pala katsoa kuinka kaverit jatkoivat eteeenpäin ja minä tallasin pikkulasten kanssa vielä pihan väärää puolta.

Pienessä maalaiskylässä tunsivat siihen aikaan kaikki toinen toisensa. Mitään vapaa-ajanviettopaikkoja ei nuorisolle ollut. Urheilutalolla (entisellä Työväentalolla) kyllä jaärjestettiin tansseja lauantaisin, mutta viikolla tallailimme vain maanteitä tai istuimme jossain baarissa tai järvenrannalla. Talvisin tapasimme useinkin toisiamme luisteluradalla, jonne myös ammattikoulun ihanat melkeinmiehetkin tulivat meitä tyttöjä viekottelemaan. Minun ei olisi saanut olla kotoa iltaisin poissa kuin jonkin hyvän tekosyyn varjolla ja paras niistä oli pikkusisko. Kesäisin Sisko istui kiltisti vierelläni ihan missä vain, mutta talvisin oli niin kylmää, että oli löydettävä jokin lämmin tukikohta ja siihen luistinradan pukukoppi oli ihan omiaan. Kotoa lähdettiin yhdessä, mutta perille saapuessamme en edes halunnut tuntea Siskoa. Vannotin, että hän luistelee pienten puolella ja kun väsyy, lähtee odottamaan minua lämpimään pukukoppiin. Ilta illan jälkeen siskoriepu kyhjötti väsyneenä ja yksin kopin kovalla penkillä odottamassa isoasiskoa, jolta ei liiennyt ajatuksiakaan pikkusiskolle ennen kotiinlähtöä. Kun sitten pimeässä pakkasillassa raahustimme kotiin kolmen kilometrin matkan, annoin siskolleni kaksi vaihtoehtoa; joko hän kertoo käytöksestäni ja saa minusta vihamiehen tai ei kerro ja ostan hänelle tikkarin. Sisko ei koskaan kannellut.

No joo, enhän minäkään todellakaan niitä kilteimpiä tuossa iässä ollut, mutta ei sellaiset miettimiset nyt auta. Elämä suomalaisessa maalaiskylässä parisenkymmentä vuotta sitten oli paljon rauhallisempaa ja turvaallisempaa kuin nykyään kaiken narkin ja alkoholin virratessa Tukholman nurkilla. Kyllähän minä tietenkin ymmärrän Niinan menohaluja mutta tiedän myös, että minun ne jarrut tytölle on löydettävä ettei sattuisi mitään vakavampaa. Kun vaan pystyttäisi puhumaan ja kun tyttö tajuaisi, etten minä halua olla inhottava, vaan pelkään hänen turvallisuutensa puolesta. Jos Niina villiintyy liikaa, saattaa koulukin kärsiä, niinhän minllekkin teki parin vuoden ajan. Minun nuoruudessani oli työpaikkojakin ihan eri tavalla.Jos ei ollut opiskeluhaluja, töitä sai riuska ihminen kuitenkin ja pieniä alivuokrallaisasuntoja oli vähän joka mökissä, mutta nykyään vaaditaan melkein joka työpaikkaan vähintään lukio ja mielellään työkokemusta. Olisi niin paljon helpomapaa miettiä tällaisia juttuja jonkun elävän kumppanin kuin päiväkirjan kanssa. En minä kuitenkaan tätä elämää vaihatisi entiseen takaisin, mutta joskus kaipaa sitä toista osapuolta, toista vanhempaa, joka yleensä perheeseen kuuluu. Joskus vaan on niin voimaton ja yksinäinen olo.