29.4.1988

Isä on ollut meillä melkeen koko talven. Kaksi vuotta sitten sillä alko oleen aika huono olo ja lopulta se meni lääkärille. Monien tutkimusten jälkeen sillä todettiin keuhkosyöpä. Syöpää on hoidettu koko ajan mutta tää talvi on ollut enimmäkseen lepoa. Sädehoito väsytti ja laihdutti isää niin, että siitä ei viime syksynä ollu jälellä kun luuta ja nahkaa ja niin me päätettiin, että otetaan se tänne lihotushoitoon. Mä oon koko talven lisäilly kaikkiin ruokiin voita ja kermaa ja nyt isän paino on jo noussu kymmenisen kiloo. Onneks isän hiukset on pysyny koko hoidon ajan vahvoina ja elävän näköisinä. Silloin isän tänne tullessa näytti kyllä oudolta. Oli kuin luurangon päälle olisi venytetty valkoinen nahka ja kaiken kruunasi komeat vahvat lainehtivat punertavat täydellisellä kampauksella olevat hiukset.

Meidänkin talvi on ollu paljon normaalia rauhallisempi, sillä Matti on pystyny hillittee itsensä isän nähden. Onhan neillä koko ajan ollu nahistelua ja pottuilua, mutta käsiks se ei oo käyny ku joskus viikonloppusin kun isä on ollu kotikylällä. Nyt meidän pitäs sitte jättää isä äidin huostaan ja muuttaa Ruotsiin. Jotenki tuntuu siltä ku pettäs isän, mutta en mä tännekkään haluu jäädä. Jos täällä olis työpaikkoja tai asunto edes vähän lähempänä kaupunkia, täällä vois viihtyäkkin. Pakko on kuitenki ajatella tulevaisuutta johon ehkä Matti ei kuulu ja taloudelliset resursssit siihen mä saan parhaiten Ruotsissa. Siellä on mun parhaat kaveritkin ja niiltä saa varmasti tarvitessa henkistä tukee.

Mun tekis tosissaan mieli mennä Niinan kouluun ja nostaa siellä paha meteli. Niinahan ei oo oppinu luisteleen tai hiihtään, koska se asu lapsuutensa lumettomassa maassa. Sen luokanvalvoja oli pakottanu sen hiihtää viiden kilometrin lenkin ja koko ajan kiusannu sitä osaamattomuudesta. Niina oli sitte lopuks laulanu, että “sukuvika on se kun suksi ei luista” ja sai siitä jälki-istuntoa. Samainen opettaja, lempinimeltään Mannerheim, oli kehottanu koululaisia kiusaamaan alakerran poikaa kotimatkalla. Ope ei taida tykätä pojasta vaan siks kun sillä on venäläinen etunimi ja yksinhuoltajaäiti. Käsityötunnillakin se ope rääkkää tyttöä. Missäs Niina ois kutomaan oppinu? Ei tropiikissa lapasia tai villapaitoja tartte ja vaan harva siellä osaa kutoo tai virkata. Mä kyllä oon yrittäny opettaa, mutta kun se ei kiinnosta niin ei.Kyllä mä meen sinne koululle huomenna, vaikka me muutetaankin pois.

Me käytiin nopeesti Ruotsissa Matin siskon luona pääsiäisloman aikaan. Ne pyyteli meitä kauheesti muuttamaan sinne ja lupas että me saatas asua niitten omakotitalossa kunnes saame oman asunnon, joita kuulemma on vapaana vaikka kuinka paljon. Laitoimme jo hakemuksen sisään sillä reissulla ja kirjauduin myös sikäläiseen työvoimatoimistoon. Juu, laivareissulla koin pienen järkytyksen. Kävelin siellä lasten kanssa kun yht´äkkiä näin jonkun tosi tukevan tutunnäköisen silmälasipäisen tädin kävelevän suoraan mua päin. Pysähdyin, ettei törmättäisi yhteen ja tätikin pysähtyi. Itku meinas tulla, kun huomasin tuijottavani omaa peilikuvaani. Minähän se siinä olin ja kyllä näki, että isälle tehty dieettiruoka oli tehonnut minuunkin! Mulla ei koskaan ennen oo ollu paino-ongelmia, mutta nyt ois hyvin voinu ottaa puolet pois ja vieläkin ois jääny iso ihminen jälelle. No, muutama kilo on jo häipyny…

Tää talvi on näyttäny että Matti pystyy hillittee ittensä jos vaan haluu. Jos se oikeen kovasti yrittäs, ehkä meillä olis kuitenki toivoo yhteisestä elämästä. Olis niin paljon helpompi suunnitella elämää lasten kanssa, jos meitä olis kaks. Kai Mattikin on ajatellu asioita päässään, kun se on ruvennu sillon tällön sanoo mulle, että se luulee mun hylkäävän sen, vaikka se on sairas ja vanhempi. Se sano myös kuvitellensa mua nuoren ja terveen miehen kanssa, eikä kuulemma ilman ruumiita sellasta kestäs. Omien sanojensa mukaan se rakastaa mua niin paljon, ettei epäröis yhtään ottaa uutta miestä hengiltä… Mä ite en oo koskaan ees ajatellu mahdollisen eron yhteydessä toista miestä, vaan ainoastaan rauhallisempaa kotielämää ilman pelkoa. Saa nähdä, auttaako maastamuutto mua toteuttamaan noi erohaaveet vai muuttuuko Matti ja samalla elämäkin mukavammaksi. Voi kun tietäs ees muutaman vuoden eteenpäin, ettei aina tarttis kantaa tätä epävarmuutta tulevaisuudesta.