Vaikka en ole edes elämäni puolivälissä, minusta tuntuu joskus kuin olisin elänyt ainakin viiden ihmisen elämän. Aina kun luulee että nyt elämä alkaa selviämään, tapahtuu taas jotain joka vie pohjan pois alta. Olen aivan varma, että joskus helpottaa, mutta just tänään tuntuu synkältä. On syksy, kylmää ja synkkää. Lapset ovat lastenkodissa, Matti meidän entisessä kodissa ja minä täällä hemmetin lomamökissä. On niin ikävä muksuja!

Kun syyskuun kylmyys ja kosteus hiipi tänne mökin sisällekkin, sairastuivat lapset taas pahasti. Eihän nuhakuumeet mitään olisi haitanneet, mutta pojat saivat takaisin heitä Australiassa vaivanneen valekuristustaudin. Kohtaukset tulivat molemmille samaan aikaan niin vahvoina, että jouduimme lähtemään kolmena yönä peräkkäin ensiapuun. Koska meille ei vieläkään ole löytynyt asuntoa, oli ainoa ratkaisu lastenkoti. Silloin kun itku kurkussa vein lapset sinne, sain jäädä lastenkodin vinttiin nukkumaan ensimmäiseksi yöksi, mutta sen jälkeen olen saanut käydä siellä vai vierailuaikoina, ettei muille siellä oleville lapsille tulisi paha mieli. Onhan siellä hyvä ja lämmin ilma, mutta kuinka ihmeessä lapset pärjäävät ilman minua? Nyt en pysty kirjottamaan enempää, tulee itku ihan väkisin.

xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx

HIUKAN TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ

Tätä entistä elämääni kirjoittaessani ja käydessäni läpi, olen välillä nauranut ja välillä itkenyt. Luulin että se mulle tullut syöpä olisi ottanut kovimmalle, mutta näkyy niitä vaikeita ja ehkä aikanaan liian vähälle käsittelylle jätettyjä juttuja aina silloin tällöin tupsahtavan eteen. Kun ensimmäisen kerran joku postaus sai minut kyyneliin, olin aivan ymmälläni, mutta nykyään tiedän että silloin paussin ja ajattelun aika.

Nykyinen elämäni on kaukana noista vaikeista vuosista seka ajallisesti että laadultaan. Nyt minulla on kolme aikuista hyvinvoivaa lasta ja kolme lastenlasta, neljättä odotetaan syntyväksi toukokuussa. Perheen kanssa vietän edelleenkin aikaa ja puhelimitse kuulemme toinen toisemme äänet lähes päivittäin.

Olen oman elämänkouluni kautta oppinut, että jokainen päivä pitäisi ottaa täysillä. Jos haluan mennä pitkälle lenkille, jätän kellon ja puhelimen kotiin ja menen sinne minne nenä vie. En suunnittele asioita paljonkaan etukäteen vaan lähden liikkeelle silloin kun se hyvältä tuntuu. Kotoa ei roskat tai tiskit karkaa minnekkään ja ne hoidetaan sillon kun se homma sattuu miellyttämään.

Sinkkuna olen ollu muutaman vuoden ja nauttinut siitä täysin siemauksin. Nyt on kuitenkin silloin tällöin tullut mieleen, että voisihan sitä vaikka alkaa tavata jotain miespuolista henkilöäkin, mutta en luultavasti koskaan enää halua muuttaa yheen kenenkään kanssa.

Kaikenkaikkiaan, elämä on nykyään hyvää ja hauskaa, juuri sellaista josta vaikeina vuosina haaveilin ja jota silloin pidin mahdottomana saavuttaa. Toivon että te muutkin voitte yhtä hyvin. Ritu