30.1.

Onpa tässä taas vierähtänyt aikaa edellisestä kirjoituksesta. Väliin on mahtunut joulu, uusivuosi ja paljon muuta.

Tässä parisen viikkoa sitten huomasin Petterin leuan alla oudon mokkulan. Se ei mitenkään aristanut, eikä poika kuumeillut, joten päätin rauhassa seurailla tilannetta. Kun sitten menimme lauantaina koko perheen voimin saunomaan, alkoi pojan leuan alusta turpoamaan aivan silminnähden. Saunaan mennessä se oli ollut herneen kokoinen, mutta löylyssä se paisui nopeasti luumun suuruiseksi. Niinalla oli yksivuotiaana paha imusolmuketulehdus, joka vaati leikkauksen ja sairaalassaolon, joten arvasin heti että Petterillä on kyse samasta jutusta. Löylyt jäivät kesken ja niin sitä lähdettiin hiukset märkinä tammikuun pakkasissa ajamaan kohti sairaalaa. Siellä meitä ei otettu ollenkaan tosissaan, mutta minä en suostunut lähtemään kotiin ja kun rauhanen vain jatkoi turpoamistaan ja kuume nousi tosi nopeasti korkealle, suostui joku lääkäri tutkimaan pojan. Sen jälkeen pistettiinkin töpinäksi ja Petteri vietiin leikkaussaliin. Parin tunnin odottelun jälkeen sain syliini Petterin, jonka pää oli kiedottu siteisiin ja lääkäri tuli selittämään tilannetta. Poika oli ilmeisesti saanut jonkin bakteerin verenkiertoonsa ja siitä oli kehittymässä verenmyrkytys. Leikkauksen lisäksi tarvittaisiin vahva antibioottikuuri ja sairaalassa noin viikon verran toipumista ja tarkailua. Koska ei tiedetty, olisiko bakteeri tarttuvaa, meille järjestetiin eristetty yksityishuone, jossa minäkin saisin olla koko pojan sairaalassa oleskelun ajan. Hyvä olikin! Ensimmäisenä yönä leikkauksen jälkeen Petterin kaula alkoi turvota ja hälytin paikalle yöhoitajan, joka ei reagoinut asiaan mitenkään sen kummemmin, sanoi vain että se on normaalia leikkauksen jälkeen.Joku äidinvaisto kuitenkin sanoi minulle että on kyse vakavammasta kuin “normaalista” asiasta ja kysyin ottaako hoitaja vastuun niskoilleen jos poika kuolee ja pyysin edes varalta hälyttämäään päivystäjän paikalle. Päivystävä lääkäri tuli ja totesi heti että Petterille annetut lääkkeet olivat tehottomia ja vaihtoi samantien vahvemmat antibiootit. Hirvittää ajatella mitä olisi tapahtunut, jos en olisi saanut olla mukana sairaalassa koko aikaa… hyvinhän siinä loppujen lopuksi kävi ja Petteri pääsi viikon kuluttua kotiin. En tiedä vieläkään, mistä bakteeri tarttui. Olikohan se Matin käsistä, Ukin paiseesta, hoitopaikan tytön raapimisesta vai “huolimattomuudesta”? Joku enkelivahti lapsilla on pakko olla! Kumma juttu muuten mikä ero on kun pelkää omaa tai lapsensa kuolemaa. Oma kuolema on jotenkin ymmärrettävä asia, mutta jos se sattuisi omalle lapselle, se olisi käsittämätöntä ja hirvittävää. Onneksi kaikki mun kolme muksua on hengissä ja voi hyvin.

Sain ajokortin viikko sitten (24.1.) ja olen jo hiukan ajellutkin. Aika pelottavaa se on, mutta pakko on uskaltaa jos haluaa elämän muuttuvan helpommaksi. Suunnittelen kovasti kesälomareissua Ähtäriin äidin luo lasten kanssa mutta en tiedä mitä Matti siihen sanoo. Koulumatkat ainakin helpottuvat ja lasten kanssa päästään kaupunkiin ilman pitkiä kävelymatkoja. Kun koulun jälkeen järjestyy työpaikka ja pojille pysyvä hoitopaikka, on ainakin oma auto millä itse pääsee liikkeelle. Haaveilin niin kovasti kortista silloin kun se tuntui mahdottomalta, mutta nyt on jotenkin vakuuteltava itselleen että ihan hyvä juttu kun sekin asia on kunnossa. Koskahan ihminen on tyytyväinen?

Mun pikkuveli Simo tuli meille. Sillä on ollu aikamoisia ongelmia liiallisesta alkoholinkäytöstä, joten se hakeutui hoitoon ja tuli siellä jotenkin uskoon. Mukana sillä oli hyvän mielen ja vaatteiden lisäksi Raamattu, josta se haki itselleen tukea ja lohtua. Simo on aina ollu lapsiirakas ja tullut tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa. Se on myös erittäin hyvä, tarkka ja pidetty omassa ammatissaan eli kirvesmiehenä. Sitä on myös siunattu hyvällä ulkonäöllä. Luulin että nuo eväät riittäisivät mukavaan yhdesssä oloon, mutta Matti näki Simossa vain uhkan.

Pari ensimmäistä päivää meni hyvin. Aurinko paistoi kauniisti hangille, joten vietimme suuren osan päivästä veljen ja lasten kanssa ulkona. Meillä oli eväätkin mukana, vaikka koti oli ihan kivenheiton päässä. Lapset nauttivat Simon seurasta ja niin tein minäkin. Lysti kuitenkin loppui lyhyeen kolmantena vierailupäivänä. Matti sai jonkun raivarin ja huusi Simolle, että sillä ei oo mitään asiaa meille ja sen olisi paras häipyä vähän äkkiä. Mulle tuli Simon ja lasten puolesta tosi paha olo. Simo oneksi ymmärsi tilanteen ja lupasi kaikesta huolimatta tulla parin kuukauden kuluttua meille uudelleen, mutta lapset eivät millään tajunneet, miksi isä on niin vihainen tollaiselle kiltille enolle. Mitähän Matti tuumaisi jos minä saisin samanlaisia kohtauksia kun sen sukulaiset tulee käymään? Mietityttää sekin, että Matin perhettä tavataan melkein päivitttäin, mutta jos haluaisin nähdä mun sukua, Matille tulee aina joku este, autoremontti, sairaus jne…