Kuulin, että sinulla on musta silmä. Et ole kaatuillut etkä törmännyt oveen, vaan rakkaasi on antanut sinulle kestovärin. Tiedän ettet halua tai voi jutella asiasta, mutta toivon että luet tämän ja mietit, mitä olisi viisainta tehdä. Rakkaasi pahoinpitelee sinua säännöllisin väliajoin etkä näy itse tajuavan, miten vakavasta asiasta on kyse. Uskot, että kaikki muuttuu ajan kanssa paremmaksi ja vähättelet asiaa. Kerta kerran jälkeen annat anteeksi ja jatkat arkeasi, kunnes taas saat paistinpannun tai nyrkin kalloosi ja joudut pakenemaan kotoasi. Minä elin kauan samankaltaisessa suhteessa ja kun pääsin siitä erilleen, kirjoitin mielettömän määrän ajatuksiani talteen. Tämä seuraava on luultavasti kirjoitettu melko pian eron jälkeen;

SINÄ LÖIT, MINÄ HÄPESIN

Herranjestas kuinka minä säälin sinua silloin
sen ensimmäisen kerran jälkeen.
Istuimme iltaa kaveriporukassa
otimme parit paukut ja tanssimme
- ja sinä löit minua!

Jälkeenpäin itkit
pyytelit anteeksi
ja vannoit sen olevan ensimmäinen ja viimeinen kerta
ja minä hullu uskoin sinua.

Kuvittelin
että rakkauteni kyllä kestää kaiken
ja päätin olla jalo
ja anteeksiantava
- mielessäni lupasin ettei tästä koskaan puhuttaisi.

Toinen ja kolmaskin kerta
meni samalla kaavalla
mutta sitten tajusin
että tämähän on tapa.

Yritin keskustella asiasta,
saada sinut muuttumaan.

Puolustelit tekojasi äkkipikaisella luonteellasi
entisellä ryyppääämiselläsi
huonolla naisonnellasi
ja minä uskoin, että keskustelemalla selvitään.

Kun aloit lyödä lapsiammekin
tajusin ettet koskaan muutu.
Jos ilmassa oli hiukankin kireyttä
vein lapset pois sieltä
ja tarjouduin itse maalitauluksi.
Lasten takia täytyy kestää, ajattelin.

Kun löit minua ollessani raskaana
löit samalla sitä pientä syntymätöntä
ja silloin,
vasta silloin
aloin todella pelätä.

Mielikuvissani näin hautajaispäiväni
kuolemansyynä pahoinpitely
ympärillä lapset,
mustelmaiset lapset…

Kumma juttu
kuinka pelkokin yhdistää ihmisiä
niin kuin rakkaus.
Se lamaannuttaa hetkeksi paikallleen
sitten rakkaus häipyy hiljakseen pois
lyönti lyönniltä
inho ja pelko lisääntyvät
ja ottavat vallan.

Pelko saa lopulta ihmisen myös toimimaan.
Se minutkin laittoi pakkaamaan
soittamaan turvakotiin
ja järjestämään elämää uudelleen.

Nyt vuosien jälkeen
siitä on helppo puhua tai kirjoittaa
mutta silloin häpeä esti.

Sinä löit, minä häpesin.

Sinä sait aikaan mustelmat,
minä peitetarinat lapsille ja muille.

Nyt kun minulla on kaikki hyvin
toivon ettei kukaan jäisi paikalleen
pelokkaana ja alistettuna
odottamaan sitä ihmettä,
mikä ei koskaan tapahdu.

Voi kun minä saisin jotenkin iskettyä järkeä sinun päähäsi. Saisinpa sinut ymmärtämään, että toistuva pahoinpitely ei ajan kanssa häivy pois, vaan pahenee. Sinun pitäisi tehdä rikosilmoitus. Sinun pitäisi erota. Sinun pitäisi uskaltaa ryhtyä tekemään muutosta, sillä rakkaasi ei siihen kykene. Hän on oman epätoivonsa, mustasukkaisuutensa ja raivonsa vanki. Tiedän, että olet yrittänyt keskustella asiasta hänen kanssaan, mutta hän joko vaikenee tai muuttaa puheenaihetta. Teistä kahdesta sinun olisi nyt oltava aikuinen ja ymmärrettävä, että näin ei voi jatkua. Miksi et lähde pois? Kuinka vakava pahoinpitely täytyy tapahtua, ennen kuin tajuat, ettei elämä ole sellaiseksi tarkoitettu? Oletko koskaan ajatellut, että olet tehnyt väärän valinnan? Elämä on siitä kumma juttu, että sen kulkuun voi itse vaikuttaa melko paljon. Jos löydät rohkeuden tehdä tarpeelliset valinnat, saatat löytää edestäsi vielä monta onnellista tasapainoista ja rakkauden täyttämää vuotta, mutta jos jäät tuohon tilanteeseen, se syö lopulta voimasi. Minä olen vain sivustakatsoja enkä voi vaikuttaa päätöksiisi tai valintoihisi, mutta toivoisin sydämeni pohjasta, että uskaltaisit panna sen yhden oven kiinni ja kurkistaa niihin moniin muihin jotka samalla avautuvat. Ei elämä ole vain eilen ja tänään, se on myös huomenna. Jos uskallat tänään tehdä oikean valinnan, huomisesi on huomattavasti eilistä parempi.

Minulla on jo parin viikon ajan ollut oikein mukava ja laiska olo. Ei ole tehnyt mieli kirjoitella eikä touhuilla muutenkaan, mutta tämä asia painoi mieltäni niin paljon, että ulos se oli saatava. Olen ajankulukseni lueskellut, täytellyt sanaristikoita ja vain ollut. Muutaman kerran olen käynyt katsomassa tulevaa perheenjäsentäni, Puffia. Puffi on parin päivän kuluttua kolmiviikkoinen ja painaa jo puoli kiloa. Rodultaan se on hyvin epämääräinen. Sen äidin vanhemmat ovat perhoskoira ja puuterihuisku ja sen isä on chihuahua. Halusinkin tällä kertaa monirotuisen koiran, sillä kaksi edellistä rotuotustani menehtyivät liian aikaisin juuri sille rodulle tyypillisiin sairauksiin. Omassa mielessäni olen ristinyt Puffin rodun pawchipuffiksi tai puffchipawksi, saa nähdä. Sen kutsumanimikin saattaa muuttua vielä moneen kertaan, mutta se on sen ajan murhe. Ja nyt lähden taas Anja Snellmanin Safariklubille.