Olen jo kauan halunnut kirjoittaa ikimuistoisesta Suomenmatkastamme, jonka viime kesänä teimme tyttäreni kanssa. Tarkoitus oli mennä sekä äidin 80-vuotissynttäreille että tapaamaan sisaruksia perheineen.

Matka alkoi heti pahaa enteilevästi. Kun olimme tyttären kanssa siirtymässä autoon, jonka piti viedä meidät satamaan, irtosi vastaostetusta matkalaukustani pyörä tukineen. Koko reissun ajan matkalaukku kallisteli ja keikkui mutta sisältö pysyi ehjänä. Kun saavuimme satamaan lahtötarkastukseen, odotti seuraava vastoinkäyminen. Matkamme oli Viking Linen mukaan varattu edellisillalle. Se ei kuitenkaan voinut pitää paikkaansa, silä olin soittanut monta kertaa ja yrittänyt siirtää matkaa aiemmaksi siinä kuitenkaan onnsitumatta. Selittelin, anoin, kerjäsin ja kiukuttelin, kunnes kuitenkin saimme kaksi maihinnousukortttia ilmaiseksi ja pääsimme siirtymään laivaan. Olin saanut tyttären suostuteltua matkaan loistoristeilyllä, jonka minä tarjoaisin. Meillä piti olla
A-kannella loistohytti, illallinen seisovassa pöydässä ja aamiainenkin varattuna, mutta …

…siellä me seisoimme hyttienvarausjonossa. Olimme varmoja, että kännykässä ollut viesti minulta tyttärelle todistaisi, että matkamme oli varattu juuri tälle päivälle. Vielä mitä. Jätimme nimemme varausjonoon ja lähdimme aterioimaan. Kului tunti, kului kaksi eikä meidän niemämme ollut kuulutuksissa, jotka lupasivat halukkaille hyttejä. Lähdimme taas informaatioon. Siellä tyttäreni sanoi että äidin reuman takia olisi saatava joku hytti ja minä nostin näkyville ainoan koukistuneen sormeni. Hytti tuli, mutta maksoi niin paljon, että laivamatkalle varattu käteinen hupeni siihen kokonaan. No, ei se mitään. Maissahan on ottomaatteja, mietiskelimme.

Laiva oli myöhässä Suomeen saavuttuamme, joten saimme kipittää suoraa päätä junaan ja unohtaa rahannoston. Matka Turusta Tampereelle kestää niin kauan, että jotain suuhunpantavaakin teki mieli, mutta milläs ostat kun ei ole maan valuutaa. Täytimme vatsamme tuliaiskarkeilla ja päätimme syödä ruhtinaallisen aterian Tampereella odotellessamme jatkojunaa.

Tampereella junasta nousi kaksi nälkäistä ja räytyneen näköistä naista. Suunnistin vauhdilla ensimmäisen maatti-lopulla varustetun koneen luokse ja olin jo tökkäämässä siihen luottokorttiani, kun tyttö kiljaisi että se on lippumaatti, ei sinne. Mistään ei löytynyt ottomaattia. Saimme yhteisistä kolikoista kasaan viisi euroa ja ajattelimme ostaa hampurilaisen puoliksi.

Olimme juuri menossa ravintolaan, kun sen eteisessä meidät pysäytti hieman alkoholilta haiskahtava mutta miellyttävän tuntuinen herrasmies sanoen:

- Hyvää päivää. Minä olen kreivi Sikamäki. Saisinko tarjota arvon naisille hernekeittoa?

- Anteeksi, kuinka?

- Niin, minä olen kreivi Sikamäki ja haluaisin tarjota teille syötävää.

Katsoimme tyttären kanssa toinen toisiamme emmekä olleet uskoa korviamme. Ruokaa. Ja joku ihan vieras mies haluaisi tarjota meille sitä.

Siitä sitten siirryimme lounasravintolan puolelle. Kreivi maksoi kolme annosta ja me täytimme lautasemme mitä ihanimmilla sapuskoilla. Pöytäseuramme terästi välillä tilaamaansa Coca Colaa vahvemmilla aineilla ja kertoili siinä sivussa meille elämäntarinaansa.

Vatsat täynnä pääsimme jatkamaan junamatkaa kohti lapsuudenkylääni ja matkaseurana meillä oli melkein perille saakka ihan oikea kreivi. Kreivi Sikamäki.