14.6.2008

Jokunen päivä sitten kännykkäni ärhenteli olkkarin pöydällä ja kun soittajan nimeä tarkistamatta vastasin, siellä oli yllätyksekseni ex. Puhelu kulki erittäin tuttua rataa, suunnilleen näin:

- Matti täällä, terve! Mitäs sinne kuuluu?

- Ihan hyvää, kiitos, entäs itsellesi?

- No ku mää oon niin huolissani noista pojista. Toinen tekee töitä ilman taukoa ja toinen tarttee jatkuvasti apua. Mikä pankki se perkele minä oon?

- Joo, niin…

- Saisivat tulla tänne mökille vähän jeleppimään. Ois puuta pilkottavana ja tuo männikkökin pitäs kaataa. Sais puut karsittua ja myyntii niin vois ostaa Tukholmasta asunnon.

- Joo-o…

- On ne perkeleitä nuo naapuritki. Vaikka minä siellä joka päivä käyn, ei nee tuu mulle käymää. Valittaa että on sotkusta ja haisee tupakalta. Ite ne vetää kaljaa joka lauantai ja välillä viikollaki ja mulle kehtaa sanoo tupakasta. Minä jo sanoinki että lopettakaa te kaljottelu nii kyllä määkin lopetan tupakoinnin. Hilijaseks meni eikä virkannu ennää mittää.

- Mmmm-mm…

- No mites ne pojat siellä oikee jaksaa? Ookko nähny niitä? Onko ne käyny sun luona?

- Joo, tässä toissapäivänä…

- Pittää sannoo ny ku muistaa että on kallista täällä. Ruoka maksaa ihan tuhottomasti ja bensa on nii kallista että ihan hirvittää. Millähän nuo naapurit oikeen aina pystyy ajelemmaa? On toinen toistaa hienompia ja uusia autoja. Tuokin nuorimies työttömänä, assuu avovaimosa ja kersasa kanssa eikä mittää tuloja oo mutta uuella autolla vaa päästelee.

- Nii-i…

- No eipä tässä muuta, pittää lopetella ettei tuu kovin kalliiks!

Siihen se puhelu sitten katkesikin. Jutustelua mielessäni kelatessa ajattelin niitä menneitä vuosia, jolloin jaoimme asunnon, lapset ja aviovuoteen. Silloinkin keskustelu oli hyvin samankaltaista, mies puhui ja minä kuuntelin.

Olen miettinyt tuhat ja sata kertaa, kuinka kahden ihmisen välinen kanssakäyminen voi muuttua miellyttävästä yhdessäolosta suoranaiseksi helvetiksi. Miksi toinen osapuoli tarvitsee sanojen sijasta nyrkkejä ja kuinka on mahdollista että toinen taas tyytyy ottamaan selkään ja alistumaan? Jos suhteessa tapahtuva muutos kävisi vaikkapa viikossa, luulen että kukaan ei jäisi katsomaan tai odottelemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yleensä tällainen prosessi vie vuosia ja pahenee hitaasti mutta varmasti koko ajan. Koska helvetti tulee elämään pikkuannoksina, siihen sopeutuu ja siitä selviää muistelemalla niitä hyviä aikoja ja toivomalla että kaikki paha on vain väliaikaista ja huomenna on kaikki taas hyvin.

Miksi pahoinpidelty nainen/mies ei lähde suhteesta? Eikö olisi paljon helpompaa erota kuin jatkaa helvetissä?

Kun pariskunnan välit tulehtuvat niin pahoin, että pahoinpitely on säännöllistä, eletään jatkuvassa kriisitilanteessa. Kaikki voimat menevät päivittäiseen selviytymiseen ja pelkkä ajatuskin tilanteen muuttamisesta tuntuu ylivoimaisen raskaalta. Pahoinpitely on asia, josta ei mielellään kevyesti keskustella hiekkalaatikolla tai kahvikutsuilla, vaan siitä vaietaan viimeiseen saakka. Jos ei kenenkään kanssa voi keskustella olemasssaolevista vaikeuksista, on niiden ratkominen vaikeaa, joskus jopa mahdottomalta tuntuvaa.

Tällaisessa väkivaltasuhteessa myös dominoiva osapuoli yleensä eristää/yrittää eristää kumppaninsa sekä ystävistä että sukulaisista saadakseen hieman paremman kuristusotteen. Puolisolleen hän mustamaalaa kaikki kodin ulkopuolella asuvat henkilöt ja löytää aina hyviä syitä välttää tapaamisia muiden kanssa. Aivopesu kuuluu myös asiaan. Omalle kullalle kerrotaan, että olet täysi huora/huorapukki ja niin helvetin tyhmä ja ruma ja yli/alipainoinen, ettei sinua kukaan muu koskaan huolisi, minäkin hengailen sinun kanssasi vaan säälistä. Tässä tilanteessa sitten pitäisi löytää voimia niinkin suureen elämänmuutokseen kuin ero on. Ja löytyväthän ne voimat - viimeistään siinä vaiheessa kun pelkää henkensä edestä.