Kun reipas vuosi sitten liittyin bloggaajien suureen joukkoon, ei minulla ollut aavistustakaaan, mistä aikoisin kirjoittaa. Sattuma puuttui peliin ja syyskuussa vuosi sitten alkoi jonkinlainen työsuunnitelma hahmottua päässäni. Päätarkoitukseksi tuli saada kirjoitettua lapsilleni testamentti eli kirjoittaa heille ymmärrettävään muotoon vanhoja päiväkirjojani. Kuvaus on tietenkin vain minun puoleltani ja isän näkemys asioista on varmasti aivan toinen. Aikuiset lapset ymmärtävät, että asiassa on aina kaksi puolta, joten en edes yritä selvitellä exän ajatuksia menneistä.

Luulisi, että jo kauan sitten eletty elämä on ja pysyy menneisyydessä eikä vaikuta enää tähän päivään, mutta kyllä sieltä aina hiukan vaikutteita tulee. Nyt on taas menossa kausi, jolloin entisen puiminen tuntuu liika raskaalta ja on siis paussin aika. Päiväkirjat saavat nyt olla jonkin aikaa poissa näkyviltä ja eletään tätä päivää.

Olen jo joitakin palasia nykyisyydestäni kertonutkin ja nyt lisää. Kaikkien näiden elettyjen vuosien tuloksena minulla on muutama lääkitystä vaativa vaiva. Kroppakaan ei enää toimi kaikissa tilanteissa aivan täysitehoisesti, joten olen saanut jo vuosia käyttää invataksia (Färdtjänst). Saan vuosittain tietyn määrän matkoja, jotka voin käyttää ihan niin kuin haluan ja maksan kuukaudessa lystistäni saman verran kuin maksaisin paikallisliikenteen kuukausikortista. Suuri osa myönnetyistä matkoista kuluu lääkäri- ja kuntoutusreissuissa, mutta jää niistä ihan riittäväsri Iloihin ja Riemuihinkin.

Toissailtana Tuikku soitti ja kertoi, etten ehdi kätilöksi, sillä koiranpennut olivat jo ehtineet syntyä. Ensisynnyttäjä-äiti tekaisi maailmaan kuusi koiranpentua kahdessa ja puolessa tunnissa. Minulle oli tietenkin soitettu heti synnytyksen alkuvaiheissa mutta puhelinlinjoissa oli vikaa ja jäin siitä junasta. Pääsinpä kuitenkin melko tuoretta uutta elämänkumppaniani katsomaan. Kun sain oman hauvani kämmeneni sissään ensimmäisen kerran, oli ihmeellä ikää vuorokausi.

Minulla on niin pieni käsi, että joudun usein käyttämään lasten hansikkaita. Koko koira mahtui kuitenkin kämmeneni sisään ja sormenikin ulottuivat muodostamaan pienen suojaavan pesän vauvelille. Vauvan jalat olivat yhtä pikkuruiset kuin hiirellä, mutta silti tassuissa alapuolella näkyi jo täydellinen kuvio ja kynnetkin erottuivat lukulaseilla katsottuina. Silmät ja korvat olivat tietenkin vielä ummessa. Hännällä taisi olla mittaa noin kolmisen senttiä eikä paksuutta senkään vertaa mitä ohuehkolla ponnarikuminauhalla. Väritys oli ihan omaa luokkaansa. Näytti siltä kuin omani olisi pukeutunut valkoisiin polvisukkiin ja vaaleanruskeaan viittaan, jossa oli pari valkoista läiskää koristeena. Pitkin selkärankaa kulki melkein musta hiuksenohut viiru, josta viitta vaaleni alaspäin laskeutuessaan. Päässä korvien välissä oli valkoinen viiru ja isompi samanvärinen oli kaula-alueella. Hännänpää oli vinhan näköinen. Vaaleanruskean hännän värin katkaisi musta rinkula ja hännänpää oli aivan vitivalkoinen. Koko ihanuus painoi 200 grammaa. 200 grammaa on suunnilleen samanverran kuin kymmenen tavallisen kirjeen nippu. Ei paina paljoa. Pieni täydellisyys oli jo kovasti liikkeellä vetäen itseään jalkojensa avulla kohti äidin tisuja.

Nyt juttu rönsyilee vaikka minne, mutta ei se tahtia haittaa. Pari vuorokautta valvomista keikauttaa mummon kuin mummon pois raiteiltaan. Niin, tuo matka Tuikulle ja takaisin on taas niitä reissuja, joita jälkikäteen muistellaan hymy suussa mutta reissun aikan meinasi muutama kelekkin karata suusta.

Lähdin matkaan siinä vaiheessa kun normaalisti paneudun jo yöpuulle. Menomatkan taksi tuli mukavasti puoli tuntia myöhässä. Kuljettaja oli irakilainen ekonomikoulutuksen käynyt mies, jonka kanssa oli mukava jutella niitä näitä, mutta perille hän ei löytänyt. Minulle ei ole annettu suuntavaiston tapaistakaan, joten pyöriskelimme siinä Tuikun nurkilla löytämättä sisäänpääsyä alueelle. Kuski alkoi tuntua huomattavan hermostuneelta ja stressaantuneelta ja ehdotti että hyppäisin kasseineni ulos autosta ja etsisin kävellen Tuikun rivitalonpätkän. Olin niin onnen huumassa että suostuin. Selässäni oli reppu ja sylissäni puoli Ikean kassillista tuliteriä kaupan poistoon pantuja vaatteita, jotka samalla aioin viedä parhaalle ystävälleni. En yleensäkkään pysty kantamaan mitään, vaan käytän tavaroiden raaahaamiseen erilaisia apuvälineitä, mutta nyt eivät itkut auttaneet markkinoilla. Kuski kaasutti pois ja minä olin jossain h***tin kuusessa. Oli pimeää, kylmää ja kello lähenteli yhtätoista. En tiedä, miten osasin perille mutta sen tiedän, että etsimiseen kului kolme varttia eikä ulkona ollut ristin sieluakaan, keltä kysyä neuvoa. Kännykässäkin oli Tuikun entinen numero ja hänen lankapuhelimessaan ei vastattu. Tässä vaiheessa olisi pitänyt arvata, että nyt kuulkaas tehdään muistoja.

Perillä oli iloinen vastaanotto. Ovessa oli lappu :”Auki” joten astuin koputtelematta sisälle. Ovelle juoksi kaksi karvakuonoa emäntänsä kipittäessä perässä ja aivan selvästi koirat halusivat keroa minulle jotain. Äitikoira ja äitipuolikoira veivät minut vauvvalaan ja sain olla siinä ihan lähellä ja katsoa ja koskettaa. Koska oli jo niin myöhä, aloin järjestellä kotimatkaa. Soitin kännykästä matkavaraukseen, mutta en saanut vastausta. Soitin Tuikun lankapuhelimesta, mutta sama juttu. Puolen tunnin soittoyritysten jälkeen tilasin matkan netin kautta. Sekään ei mennyt ilman hankaluuksia. Netti ei ottanut vastaan Tuikun kotiosoitetta ja niinpä kirjoitimme noutopaikaksi läheisen koulun. Tuikku lähti kylmään yöhön paljain jaloin saattelemaan minua. Ei halunnut hakea unohtamiaan kenkiä, koska hänen miehensä saattaisi herätä, jos koirat haukkuisivat ovea avatessa. Miehen piti saada nukkua hyvin, sillä seuraavana päivänä alkaisi Ramadan. No, siellä koulun luona odoteltiin. Sytytettiin siinä eräskin tupakka ja odoteltiin taas. Turhaan. Takaisinhan siitä oli lähdettävä ja mietittävä asia uusiksi. Perillä soittelin nyt numeroon, josta saisi lennosta taksin silloin kun sovittu noutaja ei ole saapunut. Eikä siinäkään numerossa vastattu ja lisäksi Tuikun mies heräsi. Huuteli yläkerrasta muka koirille, että hiljaa otukset että saa nukuttua. Tarkoitti meitä. Mitään busseja tai paikallisjunia ei kulje klo aamuyhden ja viiden välillä, mutta kulkeehan tavalliset taksit. Soitto sinne ja auto tuli vartissa ja kuljettaja vahvisti vielä tulomatkallaan puhelimitse sovitun haun. Kuskini oli tällä kertaa ihan joulupukin näköinen ainakin seitenvitonen vaari. Jo alkuvaiheessa hän lähti ajamaan väärään suuntaan eikä uskonut, kun mainitsin siitä. Antoi lopulta periksi ja ajoi vastaavn pätkän ilman mittaria. Moottoritiellä vaari oli niin väsynyt, että ajoi useaan otteeseen reunaviivan varoitusalueelle. Mies ei kuitenkaan haissut viinalta. Kun olimme jo kotikylällä, hän ajoi taas harhaan ja tuli uusi käännös ja matka jatkui taas hetkisen mittarittomana, mutta olimmepa vain lopulta kotiportillani.

Aamun jo sarasraessa kirjoitin meilin Färdtjänstille ja kerroin matkakokemuksistani. Äsken tuli vastaus, jossa kehotettiin lähettämään kuitti ja ko kirje paperiversiona heille, jotta saisin takaisin maksamani summan. Teen sen huomenna. Tänään en jaksa mitään, kun tuli valvotua vielä toinenkin yö, mutta siitä kerron joskus toiste.