Viime aikoina Matti on alkanut kaljoittelemaan yhä useammin. Aluksi se ei vaivannut minua yhtään, sillä oli mukavaa kun mies oli hyvällä tuulella. Aikaa myöten alkoholin vaikutus muuttui ja nykyään joka kerta kun Matti tuo kotiin kaljakorin tai muita vahvempia juomia, tunnen pelon hiipivän sisälleni samantien. Minua ei oikeastaan nuoruuden jälkeen ole ollenkaan kovemmin huvittanut juoda vettä vahvempaa, mutta tässä yhtenä iltana otin paukut Matin seuraksi. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä sitä mukaa kun minä tunsin itseni hieman rentoutuneemmaksi, nousi Matin taivas täyteen mustia myrskypilviä. Pienemmät lapset olivat jo nukkumassa, mutta Niina näperteli vielä jotain huoneessaan. Koska näin, että isäntä alkaa taas olla tappelutuulella, pyysin tyttöäkin menemään nukkumaan ja palasin sitten miehen seuraan. En edes ehtinyt istuutua, ennen kuin tuli nyrkkiä ihan päin naamaa ja mies raivosi:

- Saatanan huora, kenelle kävit soittamassa??!

- En kellekkään, peittelin vain Niinan!

- Valehtelet, lunttu!

Ja taas tuli nyrkkiä. Tunsin kuinka hampaani iskeytyivät poskilihakseen ja suu tulvahti täyteen lämmintä verta.

- Matti, rauhotu…

Lisää isän kädestä. Nyt tiesin, ettei tänne uskaltanut jäädä ja mietin pakotietä. Tiesin että auton avaimet ovat käsilaukussani, mutta en uskaltanut noin vain lähteä ja jättää lapsia pieksettäväksi. Silmäkulmastani näin, että Niina oli tajubbut tilanteen ja herätellyt ja pukeut pojat ja oli jo ulko-ovella. Kun Matti lähti siitä melkein samantien vessaan, ryntäsin käsilaukun ja lasten kanssa ulos ja autoon ja pääsimme räväkästi liikkeelle. Olimme jo tulleet suurelle tielle, ennen kuin päähäni välähti, että ajan humalassa. Pojat istuivat takapenkillä ja Niina onneksi apumiehen paikalla. Suoralla tiellä ajo vielä onnistui, mutta kun tulimme mutkikkaalle kohdalle, tunsin etten hallitse auton ohjausta. Vaikka kuinka yritin ratista kääntää Fiiuani kohti keskiviivaa, se suuntasi väkisin tiensivuun. Olin kai kuitenkin aika paniikissa, koska en pysäyttänyt ajokkia vaan jatkoin matkaa. Jotenkin selvisin Niinan avustamana huoltoasemalle, josta soitimme taksin. Kuskin kysyessä minne ajetaan, ei minulla ollut aavistustakaan, mutta lapset sanoivat että mummolaan tietysti.

Matin vanhemmat olivat jo asettuneet yöpuulle meidän sinne saapuessamme, joten sinä iltana ei juteltu muusta kuin yösijasta. Aamulla kun naama turvonneena ja paikat muutenkin mustelmilla yritin erittäin paljon kaunistellen kertoa Matin vanhemmille edellisillan valikohtauksesta, oli heidän kommentinsa tyrmistyttävä: “Matti ei kuule tuommoista jälkeä tekisi. Pikkusen se sua voi läpätä, kun oot sille aina niin vittumainen, Matti on ite sanonu. Ja oot aina niin olevinaanki, ettei teille ees tee mieli tulla.”