5.6.86

Huomasin tässä yhtenä päivänä, että täältä ei ole kuin muutama kilometri linnuntietä pitkin meidän entiselle asunnolle. Käveltiin sinnepäin useinkin lasten kanssa ja minä tähystelin yhdeltä kukkulalta, koska Matti autoineen olisi poissa. Päivien myötä minulle selvisi, että hän lähti jonnekkin joka aamupäivä ja tuli vasta illan suussa kotiin. Olen nyt täällä ollessa tutstunut ihaniin kesävieraisiin, mm. Kippariin ja hänen Helmi-morsiameensa. Kun kysyin, pitäisivätkö he lapsia silmällä, jos kävisin hoitamassa pari asiaa, he lupautuivat vaikkapa koko illaksi lasten huvittajaksi.

Tuumasta toimeen. Otin sekä auton- että kotiavaimet ja lähdin juoksemaan kohti entistä kotiamme. Pihaan tullessa kävelin ensin asuntomme ympäri ja kun siellä ei näkynyt mitään liikettä, hain parkkipaikalta auton jä jätin sen oven eteen käymään ikkunat kiini ja ovet lukittuna. Sitten sisälle. Pelotti niin perhanasti, ihan kuin olis oikeesti menny varkaisiin, mutta hain kuitenkin lapsille tärkeimmät lelut ja vaatteita, paljon vaatteita! Kyllä oli mukava nähdä lasten ilmeet, kun porukalla purettiin autosta kaikki aarteet. Nyt kun minulla on auto, voin käydä joskus toistekkin hakemassa jotain ja me päästään täältä nyt vaikka kaupunkiin jos halutaan. On vaan varottava ettei Matti näe meitä.

Nyt on sitten koulu käyty loppuun ja olen työnhakijana. Sain ihmeen hyvän todistuksen, sillä kyllä jotain hommaa luulisi saavan. Olen ollut aika usein juttusilla sossun kanssa ja ne on luvannu järjestää lastenhoidon jos ja kun pääsen töihin. Sossu järjestää myös mulle ja Matille jokunlaisen perheterapian mutta ennen sitä meidän on tavattava toisemme muutaman kerran sossun tiloissa. Ei huvita yhtään, mutta pakko kai sinne on mennä. Mulla on nyt lasten kanssa oma asuntohakemus vireillä enkä kyllä koskaan enää aio asua sen miehen kanssa samojen seinien sisällä. Mun tään hetkinen tytöttömyyskorvaus on niin pieni, että joudun olemaan sossun elättinä sillä ne maksaa meidän ylläpidon täällä. Muistan joskus ajatelleeni, ette mieluummin sossun elättinä kuin Matin muijana ja niinpä vain sekin toive toteutui.

Pojat selvisi vesirokosta vain muutaman päivän sairastelulla, mutta Niina oli kauan todella sairas. Se sai kaikki suun limakalvotkin täyteen rakkuloita eikä pystynyt edes vettä juomaan ilman suuta puuduttavaa nestemäistä lääkettä. Lääkärikin totesi että tyttö on kuin vesirokon aapiskirja, mutta ainoastaan aika parantaa sen. Kuumetta sai tietenkin välillä Panodililla laskettua mutta tuskaista tytöllä oli monen viikon ajan. Sitkeä pikkuneiti se on, kun yritti vaan väkisin neljänkymmenen asteen kuumessa pysyä mahdollisimman paljon pois vuodelevosta. Nyt kaikki lapset ovat taas terveinä ja elämä on oikein mukavalla tolalla täällä järvenrannan mökkikylässä.