Toukokuu -91
Niina oli kaksi viikkoa sitten maailman yksinäisin ja hyljätyin ihminen, jonka tulevaisuuskin oli tuskaa täynnä, mutta nyt tyttö on taas kerran vastarakastunut. Ensimmäinen hyvä merkki oli, kun hän viikko sitten halusi uudet vaatteet discoiltaa varten. Sillä asulla oli sitten hurmattu uusi poikaystävä, joka harrastaa nyrkkeilyä. Niinakin on päättänyt aloittaa saman harrastuksen ja unohtaa kokonaan ratsastuksen. Hassua, mutta Niina sai iltatyön samasta discosta, jossa itse olin töissä seitkytluvun loppupuolella.
Markuskin on aloittanut harrastuksen samoissa nuorisotiloissa kuin siskonsa. Poika on puolisen vuotta ollut ilmakivääriporukassa ja menestyy niin hyvin, että sai lähteä edustamaan seuraansa Lappiin saakka. Koulussa sillä menee hyvin ja mikä ettei, poika on aina ollut rauhallinen ja järkevä kaveri. Markuksellahan oli lukihäiriöitä, mutta erityisopettajan ja kotona tehtyjen harjoitusten tuloksena lukeminen on alkanut sujumaan niin hyvin, että poika jo lainaa kotiin koulun kirjastosta kirjoja.
Petteri on aina ollut melkeinpä ylivilkas ja leikkinytkin tosi rajuja leikkejä. Pari päivää sitten näin, kuinka hän hyppäsi autotallin katolta maahan, niin että paidan helmat vain liehuivat ilmassa. Tänään poika tuli koulusta pari tuntia myöhässä ja luulin jo että oli tullut jäki-istuntoa tai jotain muuta epämukavaa, mutta kaveri olikin ollut yhden tytön luona kylässsä. Ei kai äidin pienimmäinenkin ole pihkassa?
Kesä on edessä, kolmas kesä vapaana. Ei olisi uskonut reipas kolme vuotta sitten, kuinka elämä voi muuttua. Kun Matti pahoinpiteli minua viimeisen kerran, se oli tosi vaarallista ja olin sen seurauksena alakropastani halvaantunut muutaman viikon ja kädet olivat täysin toimintakyvyttöminä parin vuoden ajan. Ne vain roikkuivat tuossa vartalon sivussa ja oikein kovalla ponnistelulla niitä sai hiukan heilahtamaan mutta ei juuri muuta. Muistan kuinka iloinen olin, kun sain liikntakykyni takaisin ja kykenin kävelemään ensin viisi minuuttia, sitten kymmenen ja siitähän se lähti. Käsien kanssa oli paljon pidempi kuntoutusaika. Valtavan kivun kanssa kykenin nostamaan ne pöydälle ja sain jotenkin sohaistua ruuan suuta kohti, mutta en esimerkiksi kyennyt kampaamaan hiuksiani ellen kumartunut alaspäin ja sitten harjan kanssa jotenkin järjestellyt pehkoani. Käytännön ihmisenä leikkasin hiukseni parisenttisiksi, mutta nyt nekin on taas saanut kasvaa. Ihmetyttää, miksi syyttäjä ei vienyt rikosilmoitusta eteenpäin oikeuteen saakka, vaikka minulla oli tapahtumasta lääkärintodistus. Taisin mennä silloin liian nopeasti lääkärille, sillä siinä vaiheessa (pahoinpitelyä seuraavana päivänä) kykenin vielä liikkumaan ja kädetkin toimivat, olin vain mustelmilla. Toisaalta, jos olisin odottanut viikon asian kanssa, en olisi enää selvinnytkään vastaanotolle saakka. Näin jälkikäteen ihmetyttää, miksi en soittanut kotiin jotain tohtoria, joka olisi saanut asiasta vähän toisenlaisen käsityksen ja nähnyt ne nuijimisen seuraukset, jotka tulivat myöhemmin esille. Joskus tulee mietittyä, kuinka paljon paremmin minun elämäni olisi, ellen olisi koskaan tavannut Mattia, mutta sitten heti ajattelen, että ilman häntä minulla ei olisi poikiakaan. Ja jos tädillä olisi se niin tätikin olisi setä, sanoo äitini.
Hui. Tuntuu tosi kauhealta lukeakaan tuollaisesta pahoinpitelystä ja sen seurauksista. Onneksi olet toipunut! Mitä kaikkea ihmiset joutuvatkaan kestämään. Kunpa itselläni riittäisi voimia repiä itseni irti väkivaltaisesta suhteesta, vaikka ongelmia ja ikävää vääntämistä tässä taitaa tulla kaikesta. Toivottavasti kuitenkin elämä muuttuu paremmaksi. Kiitos, kun jaksat jakaa kokemuksesi, vaikka ne rankkoja ovatkin.
2008-08-13 @ 08:41Tuollainen väkivalta tuntuu ihan käsittämättömältä sellaisesta, joka ei ole sitä kokenut. Voisin olla täysin tietämätön parisuhdeväkivallasta, ellei oma lapsi olisi onnettomuudekseen joutunut sellaisen uhriksi. Onneksi pääsi ajoissa pois.
2008-08-13 @ 09:10Sub Secreto: Eroaminen ei ole minkäänlaisissa olosuhteissa helppoa, varsinkaan jos mukana kuvioissa on lapsia ja välillä voimien ollessa loppumaisillaan haluaisikin vain jättäytyä entiseen, mutta jostain ihmeeestä se ratkaisuun liittyvä sisu aina löytyy, Sinullakin!
Voi Obeesia, miten hirveältä on täytynyt tuntua kun oma lapsi on siinä tilanteessa. Onneksi pääsi eroon ja kykeni jakamaan huolensa ja murheensa kanssasi.
2008-08-13 @ 10:33On kyllä outoa,ettei mennyt syyttäjälle asti.Mähän olin niin tyhmä,etten uskaltanut ikinä lääkäriin mennä,kun mua hakattiin.Kun hammaskin irtosi,en uskaltanut mennä hammaslääkäriin,kun pelkäsin,että tekevät rikosilmoituksen.Kärsin sitten vuositolkulla hammassärkyä..Niin hyvin minut oli manipuloitu uskomaan,että mä siitä “kuseen” joutuisin,jos poliisille juttu menis.
Ja vielä sekin puoli,miten henkisesti voi halvaantua noista pahoinpitelyistä -eikä niistä kukaan voi todistaa johtuvan väkivallasta.Esim.kun mulle tuli se paha masennus,enkä voinut edes puhua päiväkausiin:(
2008-08-13 @ 11:45Ei kai siihen tilanteeseen niin pitkäksi aikaa jäisikään, ellei olisi täydellisesti aivopesty. Minä pelkäsin, että menettäisin lapset, jos sosiaali saisi tietää, missä helvetissä elimme.
Tuo henkinen pahoinvointi on tuskallista. Mieluummin kärsin vaikka hammassärkyä kuin pelon sekaista ahdistusta. On sinullakin ollut kovat paikat, hirvittää ajatellakkin ja kuitenkin olet selviytyjä, Ilona, nostan siitä sinulle olematonta hattuani.
2008-08-13 @ 11:52Rinnasta kouristaa kun lukeekin teidän karmeista tilanteistanne. Olen luullut, että minua ei saa lyödä kuin kerran, mutta nyt ymmärrän että pelko lapsien puolesta on niin kova, että itse kärsii. Ja toisaalta pelko vie niin voimatkin, ettei kykene toimimaan. Mutta kyllä pitäisi lähteä, lapset kainaloon ja pois.
2008-08-13 @ 12:08Olen samaa mieltä tuosta että jotenkin sitä kesti paremmin kun toinen löi, silloin kuitenkin ne välit olivat “hyviä” hetkiä ja mustelmat parani ja huomiseen uskoi mutta se henkinen… Se vei minuudelta pohjan ja sai aivopesun tuloksena pysymään sen 18 vuotta ja niitä jälkiä tässä yritetään paikkailla kovalla ja ankaralla työllä…
Mikä tuon sinun halvaantumisen aiheutti (selvisikö se koskaan)?
Ihme juttu noi syyttämisasiat… Kun sitä ajattelee että on YHDEN ihmisen käsissä meneekö joku juttu eteenpäin ja tämän ihmisen näkemyksestä riippuen juttu etenee tai ei (paitsi tietenkin tapaukset joita syyttäjä ei voi olla viemättä). Luojan kiitos nykyään on tuo Rikosuhripäivystys (olisipa ollut jo 20 vuotta sitten…)!
2008-08-13 @ 13:12Leijonainen, minäkin luulin kauan, että yksi lyönti on liikaa. Meillähän nuo säännölliset pahoinpitelyt alkoivat Australiassa ja olinkin siellä vielä alkuaikoina niin kirkasjärkinen, että hain asianajajan kautta eroa. Hakuvaiheessa selvisi, etten saisi kuitenkaan nuorinta passilleni, joten oli vain jäätävä odottamaan, kunnes pääsisimme takaisin Eurooppaan ja vasta sitten alettava hankkiutumaan eroon. Siinä vaiheessa olinkin jo melkoisen aivopesty, itsetunto nollissa jne., mutta jostain ne voimat löytyivät ja tätä hyvää elämää on kestänyt jo kauan. Sydäntä särkee nykyään eniten se, että tiedän monen muun vielä elävän noissa hirveissä olosuhteissa.
2008-08-13 @ 14:05Pikkupiiku, eikös olekkin outoa, että valitsimme kauan aikaa kahdesta pahasta toisen emmekä nähneet, että meilläkin on mahdollisuus elämään ilman pelkoa. Sinulla on vielä monta vaikeaa vuotta edessäsi, mutta olet jo oikean matkan alussa ja toivon sydämestäni, että jostain saat voimia aina yhden päivän huoliin kerrallaan ja myös ripauksen iloa arkea maustamaan.
Selkärankani oli avioliiton pyörteissä joutunut niin koville, että siellä oli pari välilevyn tyrää ja muutama hermokimppu jumissa. Selkä laikattiinkin, mutta ei saatu kuntoon ja nykyään minulla on tästä rakkaudesta jäljellä pari skolioosia (selkärangan kieroutuminen jatkuvan säryn ja siitä johtuvan lihaskrampin vuoksi), puoliksi jäykistynyt niska, melko huonosti toimivat kädet, useita katkennneita ja huonosti parantuneita kylkiluita ym. Selvisin kuitenkin hengissä ja tuo psyykkinen puolikin on jo pitkän aikaa tasaisessa elämässä ollut ihan hyvä, mutta esim poikien isän tänne tulo sai minut muutamaksi tunniksi epätasapainoon. Onneksi on tämä blogi ja te kaikki ihanaiset tukijoukot ja sitten ne kolme parasta ystävää, jotka tietävät menneisyydestäni paljon.
Kuulin eilen uutisista, että täällä haetaan rikosuhripäivysyksen koulutukseen Tukholman alueelle yhtä suomenkielistä naista ja yhtä miestä ja aionkin ottaa selvää, olisiko minusta siihen hommaan. Meillä oli kerran eron jälkeen asuntomurto ja sain tavattomasti tukea juuri sieltä ja joku minussa kehottaa ottamaan selvää, riittäisikö oma kantti jo toisten murheiden setvimiseen.
2008-08-13 @ 14:18Löysin blogisi sattumalta ja jäin “koukkuun”.
On välillä rankkaakin lukea elämästäsi, mutta mitä ilmeisesti näppiksen toisessa päässä on vahva ihminen, joka on päättänyt selviytyä.
Halauksia ja voimia sinulle!
2008-08-20 @ 15:07Kiitos, Viktorine! Luulen olevani jo melko selvillä vesillä ja elämä tuntuu ihan mukavalta.
2008-08-20 @ 20:08