Helmikuu -91
En ole jaksanut kirjoittaa mitään pitkään aikaan. Luulin, että kun ero on selvä, elämäkin muuttuisi paljon helpommaksi, mutta niin ei käynyt. Matti on yrittänyt kaikin tavoin pilata elämääni.
Sen viimekesäisen sosiaalitätin meillä käynnin jälkeen niitä tuli vielä monta. Kerran viikossa sieltä otettiin yhteyttä ja kerrottiin, että taas on tullut ilmoitus. Lopuksi oli ryhdyttävä toimenpiteisiin ja jouduimme puolen vuoden ajan käymään “keskustelutilaisuuksissa”, joissa lastenvalvojan lisäksi oli läsnä joku psykiatri. Koko homma oli suurta sirkusta. Matti tuli sinne mukanaan milloin mitäkin todisteita minun holtittomuudestani. Lopuksi ystäväni kyllästyivät moiseen hommaan ja kirjoittivat lastenvalvojalle oman mielipiteensä minusta ja minun kelvollisuudestani. Koska sosiaalissakin huomattiin, että kirjeet ja Matin puheet ovat täyttä sontaa, sieltä nykyään vain ilmoitetaan minulle, että taas on tullut uusi kirje ja sekin revitään reagoimatta siihen mitenkään. Olen saanut selville, että Matti maksaa ihmisille ilmoituksista yhden kapakkaillan tai 500 kruunua.
5.7. -94
Päivä kului oäiväkirjaa lukiessa, vaikka olisi pitänyt nukkua. Onhan elämä muuttunut. Näihin eron jälkeisiin vuosiin mahtuu paljon. Nyt taidan tietää, mitä rakkaus on. Olen seurustellut seitsemän kuukautta Hanskin kanssa. Siinä on mies, jonka kanssa voin olla oma itseni ja tuntea tosi rakkautta.
Lapset ovat jo 21, 16 ja 14 vuoden ikäisiä ja Niinan tytär, minun kullannuppuni, täyttää pian neljä vuotta.
Menen nukkumaan ja jatkan kun jaksan.
15.7. -97
Ollut pirunmoinen korvasärky. Olen syönyt viikon penisilliiniä, mutta ei auttanut. Täytyy kai mennä uudelleen lääkärille. Viimeisen kahden viikon aikaan olen nukkunut vain pari normaaliyötä ja pikkutorkkuja ympäri vuorokauden. Onneksi tää sattui just nyt kun pojat on Suomessa eikä ole mitään pakollisia menoja. Niina ei oe oikein vieläkään saanut järjestystä elämäänsä, on taas työttömänä ja rahat ovat vähissä. Mun pieni kullannuppuni se vitsin murjaisi;” Mennään metsään poimimaan mansikoita ja mustelmia.”
Täytyyhän sen sattua
rakkauden
sillä se on vihan sisar
pitäisikö minun itkeä
vaiko iloita
kysymyksistäsi
epäilyistäsi
vai jättää välittämättä
jättää välittämättä
eihän se onnistu
kun on sinusta kyse.
5.8. -98
Tuntuu rakkauden alulta
pelottaa
on ikävä
ja pirunmoinen rauhattomuus
Pitäisikö tässä vaiheessa jarruttaa
jäädä seinien sisään
ja antaa elämän valua ohi
vai usklataisinko tuntea
elää
ottaa riskin?
Pelkään rakkautta
hallitsemattomia tunteita
niiden kasvua
ja sitten kaiken loppua
Miksi elämä ei koskaan ole helppoa?
4.10. -07
Olen ollut vuosia sinkkuna ja olen elämääni tyytyväinen. Nykyään minulla on kolme lastenlasta, kaikki tyttäjä, ja neljäs tullossa.
Yritän kirjoitella netille puhtaaksi sekä tätä päiväkirjaa että runontapaisiani. Runojen kanssa ei ole mitään ongelmaa, mutta päiväkirjaa kirjoittaessani olen saanut pari kertaa palan kurkkuun ja itkuksikin on pistänyt.
XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX
Käyn kahvilla
juttelen
otan suudelman
joskus jopa saankin sen
mutta se ei riitä
sillä sinulla on jotain
jota kaipaan
haluan
tahdon sänkyysi
viereesi
käpertyä kainaloosi
ja tuntea ihmisen
lämpimän
iho ihoa vasten
tarvitsen hellyyttä
läheisyyttä
miestä
ihmistä
edes hetkeksi.
Näihin sanoihin päätän päiväkirjani menneiltä vuosilta. Runo löytyi päiväkirjani viimeisiltä sivuilta ja tulkitsee tämänkin hetkisiä tunteitani. Matin jälkeen avioiduin vielä kerran ja tietenkin luonteelleni uskollisena raittiin alkoholistin kanssa. Muutaman erittäin onnellisen vuoden jälkeen mies retkahti koko kesän kestävään ryypiskelyyn ja menetti siinä touhussa henkensä.
Matilla oli muutama suhde, jotka kaikki päättyivät hänen väkivaltaisen ja mustasukkaisen luonteensa vuoksi. Nykyään hän asustelee yksinään vanhemmiltaan perimässään kotitalossa jossain “Jumalan selän takana.” Pojat pitävät isäänsä yhteyttä ymmärtäen, ettei kaikkea hänen sanomaansa kannata ottaa todesta. Joskus Matti soittelee minullekkin ja kykenen ihme kyllä jo juttelemaan puhelimitse hänen kanssaan ilman katkeruutta, mutta nokakkain olo tuntuu edelleenkin vaikealta.
Lapseni ovat jo aikuisia. Niina (33 v) on kolmen lapsen äiti, Markuksella (27 v) on yksi tytär ja vain Petteri (25 v) on edelleen lapseton sinkku.
Sekä lapset perheineen että minä asustamme Tukholman nurkilla. Nämä menneen elämän kokemukset ovat hitsanneet meidät niin lujalla saumalla yhteen, että olemme melkeinpä päivittäin kansskäymisissä.
Haluan kiittää kaikkia teitä, jotka olette jaksaneet lukea ja kommentoida kirjoituksiani. Nyt tuntuu hyvältä, kun melkein vuoden kestänyt urakka on valmis ja saa ruveta kirjoittelemaan ihan mitä mieleen juolahtaa. Kiitos, että olette olemassa. Ritu
Jätti-iso halaus sulle Ritu ja mieletömmän urakan olet tehnyt.Kyynel tuli silmään kun tämän viimeisimmän luin.
2008-07-15 @ 23:16
2008-07-15 @ 23:20Kiitos, tämä on arvokas tarina jaettavaksi. Aika monta kertaa tässä on saanut olla kyynel silmässä, etenkin kun ihmisten hyvyys käy ilmi.
2008-07-15 @ 23:40Sinulle on blogissani timanttinen huomionosoitus kiitoksena siitä, kun jaat kanssamme elämääsi : )
Hyvää keskiviikkopäivää ja halit!
2008-07-16 @ 09:17Upea urakka, Ritu! Olen lukenut tata aina kun uusi paivitys on ilmestynyt, alunperin loysin blogiisi jostain Australiaan liittyvasta asiasta. Toivottavasti kirjoitusterapia on tehnyt tehtavansa ja edessa oleva elama hymyilee. Mutta jatka kirjoittamista, tekstejasi on ilo lukea.
2008-07-16 @ 10:22Kiitos tahanastisista lukuhetkista,
Anne
Kaura, mistähän on tullut se perätön uskomus, että nykyihmisessä ei juurikaan ole läheisenrakkautta? Muuten, minutkin saa ihmisten hyvyys kyynelöimään…
Kiitos, Auringonkukkametsä! Nyt minulla on tallessa kaksi ihanaa diplomia, joita en osaa itse neuvoista huolimatta siirtää blogilleni. Laitetaan heti kuntoon, kun lapsenlapset tai lapset tulee käymään.
Anne, kirjoitusterapia on todella auttanut. On tullut käsiteltyä ne viimeisetkin asiat, jotka tietämättäni mieltäni varjostivat. Kirjoitusta en jätä. Lultavasti tulen kirjoittamaan aika paljon näistä ensimmäisistä eron jälkeisistä vuosista ja silloisista “omista töppäilyistäni” tai muksuista tai arjesta tai…
2008-07-16 @ 11:52Minäkin kiitän ja kumarran tarinastasi… Niin ne asiat muuttuu ja maailma sen mukana. Ennen näiden asioiden kanssa kyhjötettiin yksinään kotona (luullen että on ainokainen ongelmiensa kanssa) kun nyt ne voi jakaa ihmisten tietoisuuteen ja sitä kautta antaa tukea ja saada sitä. Lisäksi jokainen tarina edistää tasa-arvoa sillä että huomataan että on niitä muitakin ja kyllä näistä selviää ja voi saada itselleen jotain “parempaa” ja onpa joka OIKEUS sitä vaatia…
Kiitos ja jatkan blogisi lukemista edelleen yhtä mielenkiinnolla
2008-07-16 @ 12:27pikkupiiku, ihanaa että sinä joka et koskaan kommentoi, kommentoit. Sekin on suurta edistystä käynnissäolevassa muutosprosessissa. Uskotko, että blogisi lukeminen on auttanut minua ja selvittänyt monta solmussa ollutta ajatusta. Kiitos siitä. Mahtavaa, kun meitä on näin monta.
2008-07-16 @ 12:55Onpa ihanaa kuulla, kuinka avioliittosi kauhutarina sai kuitenkin onnellisen lopun. (Minä taisin olla se toinen kommentoija, joka suunnitteli sinulle matkalippujen ostamista, kun kerroit vaikeista Australian vuosistasi, kun en heti huomannut sinun kirjoittavan parinkymmenen vuoden takaisista asioista.;))
Sinun ja lastesi elämä kuitenkin jatkuu. Varmaan voit kirjoittaa myös nykyhetkestäsi.
2008-07-16 @ 13:38Celia, kyllä sinulla ja monella muullakin on sydän paikallaan. Tarina varmaan tuntui nykyhetkeltä juuri siksi, että kirjoitin puhtaaksi merkintöjä jotka aikanaan kuvasivat nykyhetkeä.
Olen varma, että tulen kirjoittamaan sekä menneestä että nykyhetkestä ja nyt vielä iloisemmalla mielellä, kun olen löytänyt niin monta mahtavaa “kasvotonta” ihmistä tällä reissulllani. Tuntuu oudolta kun urakka on valmis mutta tiedän jo nyt että tulen mm. kirjoittamaan monista asioista, jotka päiväkirjamerkintöinä jäivät liian vähälle käsittelylle.
2008-07-16 @ 13:55Kiitoksen haluan minäkin välittää tästä jakamisesta. Totean jälleen ihaillen, että uskomattomista vaikeuksista sitä ihminen selviytyy!!
2008-07-16 @ 14:22Mimosa, siihen tarvittiin tosi paljon ystävien ja läheisten tukea, jota edelleenkin saan jos hankaluuksia tulee.
2008-07-16 @ 14:24Kävit blogissani, siksi osasin tulla tänne. En ole vielä ehtinyt lukea koko tarinaa.
Olet sinä sisukas sissi, kun olet selviytynyt tuollaisista vaikeuksista.
2008-07-17 @ 09:06Obeesia, nuori ihminen jaksaa melkein mitä vain ja varsinkin kun on hviä ystäviä jakamassa sekä ilot että murheet.
2008-07-17 @ 13:17Huh! Aika tarina sinulla. Kiitos kun olet jakanut sen.
Joskus eivät ihmiset tunnu ymmärtävän kuinka vaikeaa on irroittautua väkivaltaisesta(kaan) suhteesta.
2008-07-19 @ 00:52Niin, Laurenzia, luulen että juuri väkivaltaisesta suhteesta on vaikeampi erota kuin väkivallattomasta, sillä nyrkin ohella myös suu murjoo kohdettaan ja vie ihmisestä kaiken uskon itseensä. Kunnes sitten eräänä päivänä tajuaa, että hei, minäkin olen rakauden arvoinen enkä enää tähän jää…
2008-07-19 @ 10:55Moi! Kävit joskus mun blogia kommentoimassa. =) Mulla on urakka edessä kun kahlaan sun blogin läpi. Tällä hetkellä tuntuu siltä että oot kyllä käynyt läpi tosi rankan elämänkoulun! Mun tää “keissi” romanttisine lisävivahteineen ei oo mitään tähän verrattuna… Nyt painun pehkuihin mutta tuun myöhemmin lukee lisää!
2008-07-20 @ 21:54Charlatan, olisit jättäny URL:n! Minä kyllä löydän sivullesi, mutta se olis monelle muullekkin mielenkiintoista luettavaa. Ei kokemuksia voi laittaa mihinkään raskausjärjestykseen, sillä niissä pelaa aina tunteet ja ne on henkilökohtasia.
2008-07-21 @ 13:21