Olin tässä iltapäivällä netillä surffaamassa, kun ruudusta ponkaisi esiin suurin värikkäin kirjaimin kirjoitettu teksti: “Olet 1000.000 kävijämme ja OLET VOITTANUT KESÄLOMAN FLORIDASSA!” Minähän siitä innostuin ja aloin lukemaan tarkemmin. Näytössä oli voittokoodini ja puhelinnumero, johon piti soittaa neljän minuutin sisällä saadakseen unelmaloman itselleen. Nappasin verkkopuhelimen käteeni ja etsin täältä Amerikkaan menevän suuntanumeron ja sitten painelin suoraan linjoja pitkin voitonjakajien luokse. Ruudussa sekunnit juoksivat alaspäin ja taisi mittari olla jo kahdessa minuutissa, ennen kuin sieltä vastasi iloinen ja reipasääninen nainen. Sain tökeröllä englanninkielelläni esitettyä asiani, ja silloin alkoi tytöllä puhe luistaa. Hän kertoi, että olin voittanut neljän hengen loistoloman Valloissa. Loma alkaisi kuuden päivän ja viiden yön oleskelulla Orlandossa, josta jatkettaisiin Daytona Beachille. Kun siellä olisi vietetty neljä päivää ja kolme yötä, suunnistaisimme Bahamalle , jossa viettäisimme delfiinien kansssa uidesn, tanssien, hyvää syöden ja lekotellen myös kolme päivää ja neljä yötä. Käytössämme meillä olisi koko ajan vuokra-auto, joten matkavarusteisiimme pitäisi kuulua myös kansainvälinen ajokortti. Kaikki tuntui mukavalta. Ajattelin, miten iloisia lapseni olisivat, kun pääsisivät mukaani maailmalle, eikä tarvitsisi maksaa kuin ruokarahat. Taisin sanoa siitä jotain ääneenkin, sillä tyttö sanoi, että hän yhdistää nyt minut henkilölle, jolla on varausnumeroni. Sama esittely jatkui sielläkin ja pääsin seuraamaan suoraan näyttöruudultani noita lomakohteita. Sitten tämä Jody Howardiksi itsensä esitellyt nainen sanoi, että minun pitäisi maksaa varausmaksu etukäteen, koska lomia oli vain rajoitettu määrä ja kysyi Visa-korttini numeroa. Jokin pieni varoituskello alkoi soimaan päässäni ja annoin tiedot sellaisesta kortista, jolla ei saa luottoa ja joka on aina muutenkin tyhjillään. Kun olin latonut hänelle korttinumeron, hän alkoi tivaamaan kortin takapuolella olevaa kolmea numeroa. Niistähän minä en luovu koskaan puhelimessa. Sanoin suoraan, että niitä minä en hänelle anna ja Jody oli vallan ihmeissään. Lopetin puhelun lyhyeen ja soitin tyttärelleni. Olin vieläkin voitonhuumassa ja pelkäsin, että olimme menettäneet jotain suurta ja mahtavaa vain siksi, etten suostunut maksamaan $ 898 varausmaksuina. Sari kertoi, että Aftonbladetissa oli juuri ollut varoituksia moisista huijareista ja kehotti minua soittamaan varalta myös pankkiini. Mikäs siinä auttoi. Soitin Suomeen ja sain kuin sainkin mitätöityä nykyisen korttini ja uusi tulee postissa jonkun viikon kuluttua.

Miten ihminen voi olla näin h****tin tyhmä! Olen kuullut satoja tarinoita noista huijareista ja olin aivan vähällä joutua itsekin huijattujen joukkoon. Tavallisesti olen erittäin varovainen kaikissa tietojeni siirroissa ja tässä minä voitonhuumasssani vain luettelin korttini numerot kuin tyhjää. Jodyn sanojen mukaan saadakseen voiton, olisi varausraha siirrettävä puhelun aikana omalta tililtä heidän tililleen. Aika ovelaa. Jos pankki yrittäisi puhelimitse minua kiinni, se ei onnistuisi, koska linja olisi varattuna kunnes rahat olisivat häipyneet huithemmettiin. Millä niitä sitten penäisi takaisin, kun tiedot olisi luovutettu? Konkurssi oli vain kolmen numeron päässä, mutta toivottavasti opin tästäkin jotain.

Tällainen rahanmetsästys on psykologisesti erittäin hyvin suunniteltu. Kun puhelimessa ottaa vastaan onnitteluja suuresta voitosta ja samalla näyttöruudulta seuraa, mitä kaikkea mukavaa on voittanut, tahtoo järki karata. Toivottavasti muut ihmiset ovat vähän minua viisaampia ja tajuavat, ettei se mikä on liian hyvää ollakseen totta välttämättä totta olekaan.