Toissapäivänä

Aamuvarhaisella jo ennen kukon kiekumista heräsin siihen, kun joku soitteli ovikelloa ja huuteli postiluukusta mun nimeäni. Oletin, että siellä on joko pojat tai sitten joku hyvä hädässä oleva tuttava, sillä ei täällä yleensä koskaan kukaan aamusta huutele oven takana, ellei ole erittäin tärkeää asiaa. Kiskaisin nilkkoihin saakka ulettuvan yöpaidan päälleni ja menin vielä unesta tokkuraisena avaamaan tulijalle ovea tarkastamatta ovisilmästä, kuka siellä oikein kuikuilee.

Mattihan se siellä oli. Astui raollaan olevasta ovesta sisään aivan kuin olisimme viimeksi tavanneet eilen ja muina miehinä siirtyi olohuoneen sohvalle istumaan. Minä sitten siinä aloin kahvinkeittelyn ja tarjosin tietenkin vieraalllenikin kupposen. Juttelimme hetken niitä näitä enne kuin exä pääsi varsinaiseen asiaansa.

Hän oli huolissaan pojista. Suri sitä, että keskimmäisellä on välillä kultansa kanssa pikkurähinöitä, ja mietti, mitä voisimme yhdessä tehdä parantaaksemme/vahvistaaksemme heidän liittoaan. Kyse oli jostain aivan tavallisesta arkeen liittyvästä erimielisyydestä, joita jokaisen parin kohdallle tulee, mutta exän mielessä se oli saanut valtavat mittasuhteet. Minä siinä sitten yritin selitellä, että niinhän niitä on jokaisen parin kohdalla, tytönkin kymmenvuotisessa liitossa välillä otetaan yhteen, mutta kyllä ne asiat sitten sovitaan ilman vanhempien väliintuloa. Seuraavaksi keskusteltiin nuorimmasta, joka on alkanut viimeinkin aikuistumaan ja ottamaan vastuun tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Ainoa ongelma on, ettei tuo budjetointi vielä oikein suju, kun on vapaa nuori mies ja sen mukaiset menotikin. Siinä vaiheessa exän kasvoille nousi niin sydämellinen hymy, etten moista ollut nähnyt sitten hempeitten alkuaikojemme. Ajattelin, että kyllä sillä vaan on isänrakkautta. Vielä autuas hymy kasvoillaan mies kaivoi perstaskustaan kirjekuoren, läväytti sen pöydälle, vetäytyi sohvassa mukavaan takakenoon ja sanoi:

- On mulla sitten hyvin asiat. Tuossa on kakskytviistuhatta amerikan tollaria. Olisin enemmänkin ottanu mutta pankista ei saanu kun tämän. Vien sen mennessäni Suomeen, kun tollari taas nousee.

- Joo, on hyvin…

- Ja Suomessa kasvaa mehtä että rytisee. Puolitoista milijoonaa sais het jos rahaks laittas. En oo köyhä enkä kippee. Kyllä muitten käy mua katteeks!

- Nii…

Minusta yks tärkeä kahden ihmisen keskustelun välinen juttu on silmiin katsominen. Tuntuu jotenkin kuin sais paremmin kontaktin toiseen ja samalla näkee myös naamanilmeet, jotka tietenkin sävyttävät sanoman sisältöä. Exä ei koskaan katso silmiin. Kääntää puhuessaan kasvonsa puolittain näkymättömiin ja silmät katsovat kaikkea muuta kuin kanssapuhujaa. Olo tulee jotenkin ulkopuoliseksi, oudoksi, ja ikäänkuin irralliseksi. Puhutaan samaa asiaa, mutta ei kuitenkaan. Meillä molemmilla on diabetes, ja keskustelu siiryi siihen. Matti aloitti:

- Kyllä minä vaan saan hyvän kohtelun sairaalassa. Ei ne akoista paljon välitä, kun akat valittaa niin helevetisti.

- Millä tavalla hyvän kohtelun?

- No ne haluais että mää kävisin siellä tarkastuksissa joka viikko, mutta en perkele mene. Mitä se mun tautiin auttaa jos mitataan jatkuvasti. Ei niin perkele mittään.

- Eikö sulla oo kotona mittaria?

- On mutta en minä sitä käytä. Lyön vaan lissää piikkiä ku olo huononee. Täällä on kyllä ollu parempi olo, kun on jatkuvasti juoksua. Mökillä tullee oltua paikallaan.

- Liikuminen on siinä hoidossa tärkeetä. Ja oikea ravinto. Paljon salaattia ja…

- Ja perkele se ei piä paikkaasa. Het ku pistän salaattia suuhu, nousee arvot taivaisii. Kyllä minä ite tiiän mikä mulle on hyväks. Paljon lihhaa vaa, ei muuta. Se on kylymä tottuus.

Niin, sehän on aina tienny kaikki asiat paremmin kun muut. Eihän lääkärit tiedä mitään, Matti vaan ja auta armias kun minä pidän kannastani kiinni, niin tulee tunnin saarna siitä mikä on KYLYMÄ TOTTUUS. Mä inhoon noita kahta sanaa, kun se kylymä tottuus iski mua päin näköä kymmenen vuotta.

Koko aamupäivä kului ja puoleenpäivään mennessä aloin selitellä omista kiireistäni, mutta Matti ei ollut moksiskaan, istui vain ja puhui itsestään. Kehui, kuinka rakastettu ja arvostettu hän on omalla kotikylällään ja mietiskeli, missä meidän poikarassukat olisivat ilman isäänsä. Muisti aina välillä mainita, miten mukavaa on, kun ei ole rahahuolia, toi tosin asian esiin levennellen…Olin jo kurkkuani myöten täynnä, mutta en päässyt edes aamupesulle, kun se ei älynnyt lähteä ja lopulta minun oli passitettava mies suorin sanoin ulos. Ovella Matti vielä tuumasi:

- On se mukavaa, kun saatiin oikeen kunnolla jutella.

Hah! Me ei todellakaan juteltu. Matti puhui ja minä olin kuuntelevinani, kun vieläkin haluan käyttäytyä ihmisiksi jopa hänen seurassaan. Minun käsittääkseni jutteluun tarvitaan kahta toistaan kuuntelevaakin ospuolta, ei riitä että toinen paasaa omia ajatuksiaan ja jos toinen yrittää sanoa jotain väliin, se mollataan kuin idiootin höpinäksi.

Miksi minä tästä kirjoitin? No ihan siksi, kun olen jo kauan aikaa luullut, etteivät exän puheet enää minun maailmaani sekoita. Erehdyin. Kun tulin asioilta kotiin ja aloin katsella iltauutisia, tunsin oloni tosi väsyneeksi. Jäsenet painoivat, ajatukset olivat sumeina ja nukahdin moneksi tunniksi sohvalle. Kun heräsin siitä, jaksoin vain raahautua sänkyyn ja nukahdin uudelleen. Seuraavana aamuna heräsin kurkku tukossa ja kuumeisena ja sitä oloa kesti pari päivää. Tänään onkin sitten jo hyvä päivä ja jaksaa taas touhuta, mutta olen varma, että sairastuin ruuumiillisesti sen kylymän tottuuvven kertojan käynnistä. Sairastuin ruumiillisesti, jippii, se ei pääse enää mun sieluani repimään, kun vain kroppa reagoi ja sekin vain hetkellisesti. Se on kylymä tottuus.